Tultua valosta äkkiä ulos, tuntui pimeys vielä mustemmalta, se oli kun seinä edessä. Ei voinut kättänsä eroittaa. Hapuroiden tuli Jussi portaan pieleen ja seisoi siinä.
— Ei hän oikein tiennyt mitä tehdä tai mihin mennä. — Pistäisiköhän rahan taskuunsa ja menisi rohkeasti tupaan tanssimaan. — Hän pisti jo kätensä taskuunsa, pitäen kumminkin yhä seteliä kourassaan. — Ei, se ei sovi, sillä jos Joppi huomaa, että raha on vailla, niin hänet paikalla syynätään.
— Mutta jos hän yhtäkaikki vie sen takaisin, ennenkuin ketään tulee tuvasta ulos — heittää vaikka ovesta lattialle — niin luulee Joppi sen itseltänsä siihen vaan pudonneen. — Pitäköön omansa —
Hän hiipi portaille takaisin, mutta samassa alkoi tuvasta kuulua meteliä, ja miehiä tuli ulos.
Jussi loikahti takaisin pihalle ja alkoi pimeässä juosta kujan suuta kohti, mutta lankesi porttiin ja loukkasi polvensa. Hän nousi ylös ja aikoi mennä eteenpäin, pidellen polveansa, vaan samassa huomasi hän edessään jonkun mustan esineen, sillä silmä otti jo vähän eroittaakseen esineitä toisistaan. Ja hän seisattui. — Siinä seisoo joku — kukahan se on — — Ei se ollut kuin vanha tuulen murtaman koivun pökkä aitovieressä, ja Jussi oli sen kyllä nähnyt joka päivä, mutta nyt se näytti ihan ihmiseltä. — Nyt ne tulevat sieltä jo tänne päin tanssijat — kuuluu selvään puhe ja astuntaa pihalla — —
Jussi heittäytyi aidan yli pellon puolelle ja kulki vähän matkaa piennarta alas noroon päin. Sitten kyykistyi hän poikkiaidan viereen ja alkoi kuunnella. Hän varoi, ett'ei häntä nähtäisi, sillä häneen tuli äkkiä se kumma luulo, että hänet voitaisiin nähdä — vaikka oli pilkko pimeä.
Jo kuului puhe aivan selvästi ja joukkoa tuli kujaan.
— Sika koko Joppi, kuului joku sanovan, — aivan syyttömästi syyttää!
Enempää hän ei kuullut, sillä kiroileminen ja laulun kulotus sotki puheen, mutta enempää hän ei tarvinnutkaan.
— Siinä se oli nyt! Joppi on heti huomannut ja alkanut syyttää tanssiväkeä.