— Katso, lapseni — katso, poikani pienoinen — isän ruusu puhkee tänään kukkaan — toivomme täyttyy, odotuksemme toteutuu. Muutetaanpa se toiselle akkunalle, tuolle, johon aurinko jo paistaa. Siinä se riemastuu, siinä se tuossa tuokiossa avaa teränsä — —
Niin puhui äiti lapselleen, istuen ikkunan ääressä pieni poikanen polvella ja neule käsissä, ja katsellen hellyyttä ja iloa uhkuvin silmin ikkunalaudalla olevaa ruusua, jonka vaaleanpunainen umppu juuri oli aukeamaisillaan.
Hän ei ollut sen näköinen, että olisi ilon päiviä viettänyt, mutta juuri nyt, juuri tuota puhdasta ja pehmeän hienoa kukkanuppua katsellessa muuttuivat hänen kasvonsa kokonaan. Ne saivat eloa, silmä välähti niinkuin joku kaukana kangastava toivo olisi yht'äkkiä tullut ihan lähelle, valjuille, kuoppiin painuneille poskille nousi heikko puna niinkuin ruusun umpusta tarttuneena, ja suu aukesi hymyyn.
Pois hän asetti neuloksensa, siirsi pojan polvelta käsivarrelleen ja nosti toisin käsin ruusun vastapäiselle akkunalle, josta keväinen aurinko juuri alkoi katsella sisään.
Hän oli eilen iltapäivän pitänyt ruusuaan lännenpuolen akkunalla, sillä hän tahtoi, että aurinko paistaisi sille koko päivän. Hän tahtoi, että sillä aina olisi lämpöä ja valoa. Mutta ei ollut hän voinut sitä vielä ulkona pitää, sillä talven routa henkäili vielä viimeisiä henkivetojaan pinnalta sulaneen nurmen alla. Hänen ruusunsa ei ollut villiruusu, vaan hellällä hoidolla kasvatettu, jalostettu. Se olisi ulkona vielä vilustunut, joskin muut maan ruohot jo nostivat terhakasti vihantia päitään talven painamien kuivien korsien seasta.
Auringonpuoliselle akkunalle nosti äiti ruusunsa ja raotti akkunaa, sillä ilma tuntui lämpimältä, oli kuin kesä olisi jo sieltä pyrkinyt sisään. Ja hän hengähti syvään ja pitkään, puhalsi jotain raskasta rinnastaan ulos ja veti suun täydeltä kevyttä kevätilmaa tilalle keuhkoihinsa. Hän tiesi loppuneeksi ensimmäisen talven sitten miehensä kuoltua, kylmän ja pimeän talven, joka synnyttää synkkiä ajatuksia murheelliseen mieleen, joka luo kolkkoja ja kalpeita varjoja, joka äännähtelee salaperäisesti ja aaveentapaisesti kaikkialla, huoneitten nurkissa, metsissä, kuja-aidoissa, joka valittaa jalan alla — —.
Ja lapselleen hän puhui, eikä ollut hän vuosikauteen juuri muille puhunutkaan.
— Se on isän ruusu. Katso kuinka suloinen se on, sanoi hän ja taivutti tuoksuvaa nuppua hiljaa huulilleen.
— Itä — itä — sopersi pienoinen, joka opetteli ensimmäisiä sanojaan äännähtelemään, ja tavotteli pieneen käteensä kukkaa hänkin, toinen käsi äidin kaulassa.
Äiti peräytyi edemmäksi, sillä hän tiesi pojan kädessä olevan jo niin paljon voimaa, että hän olisi kukan murtanut, jos olisi siihen ylettynyt.