— Itä — itä, huusi poikanen äskeistä kiivaammin, melkein jo kiukkuisena, sillä hän olisi välttämättä tahtonut saada kukan käteensä. Hänelle oli äiti ruusun yhteydessä puhunut niin paljon isästä, että hän oli alkanut kutsua sitä "isäksi".
— Ei sinulla ole isää — ei ole meillä isää, pienoiseni. Isä kuoli ja vietiin mustalla hevosella hautaan — hop, hop! poikaseni, mustalla hevosella hautaan. Siitä on huomenna kulunut jo kokonainen vuosi, puhui äiti puoleksi laulavalla äänellä ja hypitti poikaa kainaloista.
Hänen katseensa, joka äsken juuri keväistä taivasta katsellessa oli kirkastunut, muuttui murheelliseksi ja hämäräksi taas.
— Ooh! hengähti hän raskaasti. — Kokonainen vuosi! Kuinka murehtia pitkä, ja kuinka sentään muistossa lyhyt. On kuin tuossa vielä makaisit, rakkaani, kuolinvuoteellasi.
Hän katsahti äkkiä ja vaistomaisesti taakseen vuoteelle ja oli siten tehnyt tuhansia kertoja.
— On kuin näkisin sinut siinä vielä, niinkuin hetki sitten olisit silmäsi ummistanut, ja sentään on juuri huomispäivänä jo kulunut vuosi umpeen, kulunut kesä ja talvi, kun ne sinut siitä jäykkänä ulos kantoivat. Niin olet muistossa lyhyt, sinä synkeä vuosi nyt — ja sentään — ne syksyiset pimeät ja kaamean hämärät talviset yöt, niistä oli jokainen niin pitkä, kuin olisi aurinko jo yhden kuluessa tehnyt tuhannen kierrosta muilla mailla, muilla taivailla, ja jättänyt minut iankaikkiseen pimeään. Ah! Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla lapsi sylissä.
— Ja kun muistelen hääpäivääni, on kuin sekin olisi ollut vasta eilen — tuo kirkas, kesäinen päivä, joka mielestäni silloin toi minulle loppumattoman onnen, joka puhalsi kaikki murheet, kaiken tuskan ja epäilyksen näköpiiristäni pois, pois lämpimältä ja iloiselta taivaalta sellaiseen kaukaisuuteen, jota en edes rohkeimmalla kuvitusvoimallani voinut mitata. — Oi sitä autuasta kesäistä aamua, jolloin hän tuli ja toi tullessaan tuon ruusun — se oli kukassa silloin myös — täydessä kukassa. Se oli hääpäiväni huomenlahja — — ja voi! kun ruusuni oli toista kevättään umpulla, silloin jäykistyi ainiaaksi se käsi, joka sen minulle oli notkeana ojentanut. Oi onneni, onneni, kuinka pian sinä jätit minut pimeässä hapuilemaan.
Hän alkoi taas katsella kukkaansa, ja äkkiä kirkastui hänen silmänsä uudelleen. Hän suuteli lastaan tulisesti, kiireellä, otsalle, poskille, kaulaan, ja kietoi hänet syliinsä sellaisella voimalla, kuin olisi pelännyt, että se häneltä riistettäisiin pois. Ja huudahti melkein ilonsekaisella äänellä:
— Se on muistojemme ruusu, mutta se on samalla myös toivojemme ruusu, pienoiseni. Meidän toivomme on toteutunut, isän kukka avaa teränsä jo huomenna, ehkä jo tänään, ja sitten me huomenna, isän kuolinpäivänä viemme sen hänen haudalleen. Me otamme hevosen, me otamme kylän Taavetin, vanhan Taavetin kyytiin. Mutta emme ota sitä mustaa hevosta, jolla isää itseään vietiin, otamme sen Taavetin varsan, sen iloisen juoksijan, ja viemme sillä isän ruusun. Hop, hop! noin me menemme, tuomme sieltä ruusun takaisin taas — hoidamme sitä ja annamme sen kukkia kesän kotona. Se hukkuu talveksi, mutta me elämme toivossa, että se hellästi pitäen avaa taas silmänsä isän kuolinpäiväksi. Ja sitten me sen taas viemme sinne haudalle, istumme siellä sen kanssa päivän ja muistelemme menneisyyttä. Niin me teemme aina, vuodesta vuoteen — keväästä kevääseen, mutta aina tuomme ruusun haudalta pois, ett'eivät pahat ihmiset sitä siellä taittaisi, ett'ei se saisi siellä turmiota ja näivettyisi. — Meillä on niin vähän puhtaita ja ehjiä ruusuja, lapseni, mutta tämän me sellaisena säilytämme. Me isän muiston puhtaana pidämme.
— Oi poikani, oi sinä toinen ruusuni, puhui hän yhä, silitellen hellällä kädellä pojan hienoja hiusuntuvia.