— Niinkauvan kun sinäkin pysyt puhtaana kuin kukkamme tuossa, on onni ja rauha kumppaneinasi. Ja jos sinua onnettomuudetkin lyövät, niin sinä ne kestät, sinä ne voitat, kun teräsi on terve ja täysi. Et ennen lakastu, ennenkuin oma syksysi tulee ja painaa sinut levolle — — mutta se aika on vielä kaukana, se on hyvin kaukana, lapseni. Hyvin hoidetut ruusut elävät kauvan — ja minä sinua hellästi hoidan, sydämmeni ja sinusta tulee mies, — ja hän painoi laihoilla käsivarsillaan taas poikaansa syliinsä niin rajusti, että pienoinen parahti — —
Ja hetkisen viihdyteltyään lastaan, — melkein itsekin säikähtyen niin voimakkaasta tunteittensa purkamisesta — ja saatuaan pojan pikkuisen suun nauruun, jatkoi hän taas entistä puhettaan hänelle — tai oikeastaan itselleen. Oli keveämpi itsensäkin kanssa ääneen keskustella, ja tuntui sentään niinkuin olisi ollut kumppani, kun toisinaan sai vastaukseksi jonkun heikon äännähdyksen.
— Lapsoseni, puhui hän — isäsi taittui nuorena, vasta kevääseen päästyään. Hänet maailma oli murtanut, ja murrettuna sain hänet minä. — Liian kauvan oli hän ollut rakastavan hoidon puutteessa, alttiina turmiolle, joka joka sopesta vaaniskelee tässä kavalassa maailmassa — — Mutta hänen muistonsa elää meissä puhtaana — hänen ruusunsa elää ja puhkee kukkaan. Oi ilon päivää, oi ihanaa keväistä päivää tätä, oi huojennuksen hetkeä — —!
Samassa seisautti joku hevosella ajaja portille niin että jyrähti.
Lesken pieni asunto oli ihan maantien varressa, mutta harvoin oli siihen kukaan hevostaan seisauttanut viimeisen vuoden kuluessa, harvoin kukaan jalankaan astuja portista sisään käynyt.
Mutta nyt siihen pysähytti virman juoksijansa kaksi rattailla istujaa, viiksinaama herrasmies ja nuori, hattupää nainen.
Herrasmies jäi istumaan rattaille ja pitelemään ohjaksista levottomasti polkevaa hevosta, mutta nainen, pitkä heiskale keveässä kevätpuvussa, hyppäsi rennosti rattailta alas, kirahti maahan tultuaan, ikäänkuin olisi pudonnut kaivoon, käyden molemmin käsin sateenvarjon tapaisen hattunsa reunoihin kiinni, vaan päästi samassa tuokiossa leveästi remahtavan naurun ja tarttui portin salpaan.
Porttia oli harvoin avattu, sen salpa oli jäykistynyt.
Nainen tempoili sitä tuskitellen hetken sinne tänne, herrasmiehen antaessa hänelle rattailta nauraen neuvojaan, mutta vihdoin aukeni se, ja nainen juosta höllähytti suoraan lesken huoneeseen, huohottaen, silmät liekehtien ja turrat huulet veripunaisina.
Nuori leski hämmästyi tulijaa koko lailla, vaikka se kyllä oli hänelle vanha tuttu, ja hän peräytyi akkunan ja ruusunsa luota poikineen nurkemmaksi.