— No hyvää päivää, Mari. — Huh! siellä on jo oikein lämmin ilma — ja niin pölyä, niin pölyä — — ai ai, millaiseksi hattuni on käynyt, ja se on ensi kertaa päässäni — — Onpa siitä aikaa, kun olen sinua nähnyt, Mari. — Kuinka sinä olet muuttunut — laihtunut ja vanhentunut, rupatti tulija.
Puhuteltu ei vastannut mitään, ei käskenyt vierasta edes istumaankaan, hymähteli vaan itsekseen, seisoen nurkkapuolella pöydän takana. Eikä hän olisi ehtinyt mitään vastatakaan, sillä toinen puhui tulvanaan, kiireellä ja hengähtämättä.
— Ja täällä sinä vaan asut tässä pienessä tuvassa, niinkuin erakko lapsinesi. Eikö täällä kummittele — miehesikin kuoli niin omituisesti, kerrotaan. Enhän minä siitä mitään tiedä, enkä hänen kuolemaansa nähnyt, puheita vaan olen kuullut. —
Lesken suunpielissä kävi venähtävä väre, mutta ei vieras sitä huomannut, puhui vaan omaa puhettaan.
— Ihmeen punaposkinen on sinulla tämä lapsesi, vaikka itse olet kalpea. Poikako tämä taas on, vai kuinka muistan kuulleeni?
Hän nypisti lasta leuvasta, mutta lapsi vierasti häntä, painoi kasvonsa äidin korvan taa hiuksiin ja rupesi itkemään.
— Hei hei, oletpa sinä ujo, sanoi vieras leveästi nauraa hohottaen.
— Hilma, etkö jo tule sieltä? kuului rattailla istuvan herrasmiehen huuto raollaan olevasta akkunasta.
— Niin tosiaankin, minulla on kiire. Akseli odottaa. — Kuulehan, Mari, me olemme nyt julkisesti kihloissa Akselin kanssa.
— Joko taas! sanoi leski painuneella äänellä.