— Taas! sanot sinä. Tietysti. Ja nyt se pitää. Mutta olihan minulla sinulle oikeastaan asiaakin, jonka vuoksi poikkesin.
— Hilma, tule nyt jo sieltä! huusi taas hevosen pitelijä melkein epätoivoisella äänellä.
— Heti, heti! — Me menemme, näetkö, visiitille pappilaan ja ehkä pannaan meidät samalla tiellä kuulutukseen — kuinka nyt tuumitaan. Mamma tulee jälestä ja hän ottaisi sinut kernaasti mukaan. Käski minun poikkeamaan ja sanomaan sinulle, että tietäisit varustautua. "Häntä käy niin sääliksi", sanoi mamma. "Ei hän missään liiku, siellä vaan yksinään suree, minä otan hänet kerran mukaani tuulahtumaan."
— En minä sinne, sanoi leski hiljaa, mutta toinen ei sitä ollenkaan kuullut, hänen huomionsa oli kääntynyt muualle. Hän löi kämmeniään yhteen ja hypähti ikkunan eteen.
— Sinullapa on ihana ruusu. Minä juuri kotoa lähteissämme pahoittelin Akselille, ett'ei pitänyt olla vielä edes ruusuissa kukkia, ei mitään keväistä vielä. Meillä ovat ruusut niin kituvia, kaikki lehtensäkin ovat karistaneet talvella ja tuskin ne enää virkoavatkaan. Oi, kuinka Akseli nyt riemastuu — —
Silloin kuuli hän takanaan vihlaisevan huudon, jota seurasi kimakka lapsen itku, ja hän kääntyi katsomaan, pitäen lesken taitettua ruusua näpissään nenänsä alla, pikkusormi ojona, toisista erillään.
Leski oli vaipunut huoneensa nurkkapuolelle pöydän taa istumaan, sulkien lapsen syliinsä niinkuin suonenvedossa. Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä nuoreen naiseen niinkuin lasipallot; verettömät, melkein läpikuultavat huulet ja kuopille painuneet poskilihakset vavahtelivat, mutta ei hän enää saanut minkäänlaista ääntä suustaan, vaikka näytti niinkuin hän olisi sitä yrittänyt.
— Siunatkoon jumala! huusi pitkä nainen ja hyökkäsi huoneesta ulos — — —
Kohta polkee taas virma juoksija pölyistä maantietä niin että tömisee, sieramet leveinä huohottaen, karva kiiltäen hikihelmiä. Ja vieterirattailla keinahtelee viiksinaama herrasmies, ohjakset oikeassa kädessä ja vasemmassa kainalossa pitkä, naurava nainen, jonka hytkähtelevällä povella juuri puhkeamaisillaan oleva ruusun nuppu helottaa.
— Ne ovat kauhean ikäviä tuollaiset sairaat ja omituiset ihmiset, sanoo nainen, tehden hyvin happaman näköisen liikkeen suullaan ja nenällään. — Ja mitä se mammakin minua sinne — —? Hän tietysti saa usein sellaisia kouristavia kohtauksia. — Ajattele, että hän juuri tällä kerralla olisi sattunut kuolemaan — jonka hän tietysti kerran tekee tuollaisen kohtauksen saadessaan. Mitä me olisimme tehneet? Oli onni, että sattui se vanha eukko tulemaan sinne kuin käsketty — ehkä oli hän sitä edeltäpäin pyytänytkin. — Uh! saada tuollaisia kouristuksia! Ja kun sinä olisit nähnyt hänen silmänsä.