— Elä nyt lörpöttele ikävyyksiä, armaani, sanoo ajaja ja painaa vieruskumppaniaan lähemmäksi kylkeensä, — saitpa kauniin ruusun sieltä.
— Ihanan! Kumma, että sellaisessa mökkipahasessa on ruusu voinut noin menestyä, huudahtaa nainen, ottaa ruusun rinnoiltansa ja painaa sillä kumppaninsa huulia silmät palaen — — —
Vanhapoika.
Tuuli ajaa jo pudonneita lehtiä pitkin esplanaatia, kooten niitä kasoihin nurmikon reunoille. Puut ojentavat alastomia oksiaan pilvistä syystaivasta kohti, päästäen kaasulyhtyjen tulet lävitsensä vapaasti pilkoittamaan yli esplanaatin puolelta toiselle. Valoisat, hempeän hämärät kesä-illat ovat olleet ja menneet.
Mutta vielä rämähtelevät torvet Kappelin edustalla, laskevat viimeisiä säveliään niinkuin menojaan menneen kesän haudalla.
Harvoja on enää ulkona-istujia Kappelissa. Enimmät ryyppivät tavanmukaisia iltatuutinkeitaan sisäpuolella.
Istuu siinä kuitenkin erään pöydän ääressä kolme ystävystä villavaipat hartioilla, jutellen kesän tapahtumista ja taas alkavista virkatoimista Helsingissä. Sillä he ovat virkamiehiä kaikki, ovat olleet kukin omalla tahollaan kesälomalla ja nyt taas tänne yhtyneet täyttämään tehtäväänsä yhteiskunnan palveluksessa. Kaksi heistä on lihavaa, hyvinvoipaa ja tyytyväisen näköistä nainutta miestä, kolmas on kalpea, kaljupää vanhapoika.
Paljon on heillä yhteisiä muistoja menneiltä ajoilta, sillä he ovat vanhoja koulu- ja yliopistokumppania, täällä Helsingissä jo pari vuosikymmentä yksissä elelleet, vaikka aivan eri kulmilla maatamme oli heidän kunkin syntymäpaikkansa.
Jutellaan siinä ja maistellaan hiljalleen tuutingeita, vanhain, vakautuneitten miesten tapaan, joilla on jo vanhat, koetellut kaavat kaikkiin tämän elämän moninaisiin menoihin. Ja kun sattuu siitä heidän ja soittolavan välitse keikkumaan joku yksinäinen nainen, joka vilkuilee kahden puolen että huomaako häntä kukaan, niin hänestä lasketaan pientä leikkiä, ja puhutaan nuorenmiehen ajoista.
Varsinkin molemmat naineet miehet ovat nyt, niinkuin aina ennenkin hyvin halukkaita vetämään esiin entisiä seikkailujaan ja nauravat niille makeasti. Mutta vanhapoika ei niistä koskaan puhu mitään. Hän on toisten löpistessä ja nauraessa vaiti, ja nytkin hän katselee vaan totisena maahan, näppäillen tuhkaa sikaristaan.