"Minähän sen arvasin. Sinä, Lauri, olet ollut minun ihailuni esineenä siitä saakka kun sinut ensi kerran näin, ja sen vuoksi huomaan pienenkin muutoksen sinussa", säälitteli Mikkoska.
Laurin rokon leimaamissa kasvoissa leimahti syvimmätkin kohdat punottaviksi ja hänen sydämensä alkoi sykkiä rajusti, niin että hän pelkäsi Mikkoskankin sen kuulevan. Tämä oli ensi kerta eläissään kun hän kuuli, että joku nainen häntä ihailee.
"Minä kyllä olen ajatellut mennä lääkärin luokse käymään", lausui Lauri sekä jatkoi: "mutta minä olen odottanut, jos se kuppari sieltä Suomesta tulisi ja vetäisi parikaankymmentä sarvea tuonne selkääni, niin eiköhän sitä paranisi. Mutta kuka sen tietää, tuleeko se sieltä eli ei."
"Minä luulen, että se heikkous johtuu siitä, kun Laurikin lopetti juomisen niin äkkiä. Olisi pitänyt vähitellen lopettaa", neuvoi Mikkoska.
"Aivan siitä se johtuu! Minä jo sanoin Rauman pojalle, että olisi pitänyt ensin saada se kuppari tänne ja sitten vasta perustaa raittiusseura, ettei olisi viikkoja tarvinnut tuota pahaa verta selässään kantaa", myönteli Lauri.
"Hyvä Lauri, mutta eihän raittiusseuraan enää kuulukaan muuta kuin muutama jäsen. Nehän ovat kaikki jo myyneet nauhansa Romulaiselle. Hän kun maksaa viisi dollaria aina nauhasta ja vielä pistouvaa vapaat juotavat", rohkeni Mikkoska jo Laurillekin livertää.
"Puhuuko Mikkoska nyt leikkiä, vai onko se oikein totta?" kysyi Lauri ihmeissään.
"Totta se on! Kävin juuri Romulassa ja itse näin useampia nauhoja takaseinällä. Näin myös raumalaisen myyvän nauhansa siellä", vakuutti Mikkoska.
"No, mieluummin minäkin myyn nauhani tuota kupparia odottamaan, ja pitäähän sitä joskus saada iloitakin", lausui Lauri, heittäen kalavehkeet järveen.
Seuraavassa raittiuskokouksessa ilmoitettiin kahdeksan rikkoneeksi. Mikkoska, joka taasen oli kokouksessa, ilmoitti ainakin viisitoista rikkoneen. Hän sanoi itse laskeneensa niin monta nauhaa Romulassa olevan.