Harborissa oli jo silloin kaksikin suomalaista kapakkaa. Niissä tavallisesti käytiin ottamassa ensimäiset ryypyt, mutta sitte kun päästiin "toiselle kymmenelle", niin sitte mentiin aina Romulaan. Romulassa tuntui olevan vapaampi rallattaa. Romulan emäntä, Anna, osasi päihtyneitä niin miellyttää, että missään ei ollut niin miellyttävää paikkaa aikaansa ja rahojansa tuhlata kuin Romulassa. Romulassa ne juhlittiin juhlat, tapeltiin tappelut ja siellä ne juotiin rahatkin. Täällä sitä näemme "Iloisen Harborin" suomalaiset tokkamiehet helteisinä kesäpäivinä istumassa, lyömässä korttia ja latkimassa olutta muutamien remutessa lattialla tanssin touhussa. Tämä on ajassa noin neljäkymmentä vuotta sitte, silloin, kun ensimäiset suomalaiset saapuivat Ohion satama-alueille.
Laivan kapteeni kun huomasi, että miehiä ei ala tulemaan takaisin kapakasta, meni tokan superintendentin luokse ilmoittamaan, että jos ei puolen tuimin kuluttua aleta hänen laivaansa tyhjentämään, niin hän vie laivan toiseen satamaan tyhjennettäväksi ja jättää tehdyn työn maksamatta.
Tokan superintendentti kiiruhti Stenroosin luo neuvottelemaan mitä olisi tehtävä. He lähtivät yhdessä Romulaan puhuttelemaan miehiä.
"Täälläkö te vaan juopottelette ja pelaatte korttia kun laiva odottaa tyhjentämistä?" ärjäsi Stenroos huomattuaan, että miehet kahdessa eri pöydässä pelasivat korttia ja kummankin pöydän vieressä oli suuri oluttynnyri lattialla. "Se on nyt miehet sillä tavalla, että jos te ette heti lähde työhön, niin laiva lähtee toiseen satamaan ja me jäämme ilman palkkaa. Kapteeni äsken oli jo hyvin äkäinen, ja minä uskon, että hän panee uhkauksensa täytäntöön", jatkoi Stenroos.
Tokan supitentti pyysi myös hyvin kauniisti, että miehet lähtisivät työhön.
Raumalainen, joka merimiehenä ollessaan oli oppinut englanninkieltä, lausui hyvin röyhkeästi: "Weit, till ve finis tis keim, ant ämpti tät piir käk!"
"Minä tykkä meehet, että kyllä se on paremp panna yks mees vakti tämä laiva, ettei se on saada mennä ja jättä kaikki mees ilma, raha. Minä anta täme Romuse pyssy, että se on saada ampu kun joku otta se köysi irti", ehdotti Romusen emäntä ja tarjosi pyssyä latvaheikkoolaiselle.
"En minä ota teidän pyssyjänne enkä myös mene laivaa vahtimaan, mutta antaa sen tuolle Tuhkalan Iiskalle. Sehän se aina ylpeilee kuinka hänen isänsä on kaatunut Napuen taistelussa, ja tottapa poika on tullut isäänsä, että uskaltaa pyssyä käsitellä, jos tarve vaatii. Vaikka muuten minä olen hänen isänsä suhteen siinä varmassa luulossa, että hän oli yksi niistä kolmesta raadosta, jotka pari vuotta tappelun jälkeen löydettiin erään talon navetta prunnista, jonne pelkurimaisuus oli heidät ajanut piiloon. Kävikin heille niin hullusti etteivät päässeetkään pois, vaan täytyi kuolla sinne. Urhoollisuutta siinäkin tarvittiin!" ivaili latvaheikkoolainen.
"Körttiläinen taas haaveilee", pisteli Tuhkalan Iiska ja jatkoi: "Etkös tiedä, ettei minun isäni ollut körttiläinen, vaan sotilaan pukua kantava suomalainen soturi? Niillä kolmella miehellä, jotka sieltä puinnista löydettiin, oli jokaisella körttipuku päällä! Minä olen vieläkin ylpeä, että isäni kuoli kunnialla taistellessaan maansa puolesta. Mitä tulee itseeni, niin en vähääkään pelkäisi ottaa pyssyä käteeni, jos pitäisi taistelemaan lähteä eestä Suomen maan. Mutta muutaman päiväpalkan takia en ota ampuma-asetta käteeni."
"No nyt, ne riivatut irroittavat jo köysiä laivasta! Menkää joutuun ottamaan kiinni ettei pääse lähtemään!" huusi joku joukosta nähdessään auki olevasta ovesta, kun yksi laivamiehistä irroitti köyttä laiturilla olevasta paalusta. Pöydät ja tuolit lensivät nurin miesten äkkinäisen lähdön johdosta, ja jos he eivät niin kiireisesti olisi lähteneet, niin laiva epäilemättä olisi mennyt, sillä seilari oli juuri ottamassa viimeistä köyttä irti kun Tuhkalan liska tarttui häntä kauluksesta kiinni ja antoi pari suomalaista korvapuustia "kuka käskisi".