Kun kaikki miehet olivat taasen saapuneet laivaan ja alottaneet työn, kutsuttiin Stenroos tokan konttoriin. Stenroos arvasi heti, mistä on kysymys ja pahaa aavistaen noudatti kutsua.
"Se on nyt sillä tavalla Mr. Stenroos", alotti tokan supitentti, "että koska te ette saa miehiänne tottelemaan, niin että he tyhjentäisivät laivan yhtämittaa silloin kun se saapuu satamaan, niin meidän on pakosta hankittava uudet miehet suomalaisten tilalle, niin ikävältä kuin se tuntuukin. Saamme ilmoittaa teille, että meille on jo tulossa irlantilaisia ja joitakin ruotsalaisia, joten voitte ilmoittaa siitä miehillenne."
Stenroosia tahtoi naurattaa tällainen puhe, mutta hän pidättäytyi sanomasta mitä oli mielessään, kuunteli vaan.
Erien tokalla, josta suomalaiset Harboriin tuotiin, oli jo ollut kaikkia kansallisuuksia koittamassa mihin miehet pystyy, irlantilaisia kaksikin eri kertaa, mutta "oorin" käsittely oli niin raskasta, että siihen ei pystynyt muut kuin suomalaiset. Stenroos tiesi sen, että ilman suomalaisia ei tulla Harborissakaan toimeen. Hän kumminkin lupasi tehdä parhaansa, että miehet tästäedes säännöllisesti tekisivät työtä, mutta samalla hän kumminkin aivan kuin hienona uhkauksena miestensä puolesta huomautti, että kyllä suomalaiset ovat valmiit poistumaan vaikka heti, jos niin vaaditaan, käyttäen tätä keinoa valttinaan tällä kertaa. Stenroos rakasti miehiään sentään ja oli aina valmis pian unohtamaan heidän virheensä.
Joitakin päiviä myöhemmin saapuikin irlantilaisia noin nelisenkymmentä miestä ja kymmenen ruotsalaista heidän mukanaan Harboriin. Tämä oli suomalaisille yllätys ja samoin Stenroosille. Stenroosikin oli ollut siinä uskossa, että yhtiön päällystö vaan peloitteli häntä. Irlantilaisia tosiaan oli jo Harborissa entuudestaan, mutta he olivat rautatien töissä ja muissa kaupungin töissä, mutta ei tokka hommissa. Saman päivän iltana, kun nämä irlantilaiset saapuivat Harboriin, olivat ennen tulleet irlantilaiset järjestäneet kapakkatanssit uusien tulokkaitten vastaanotoksi. Suomalaiset eivät koskaan menneet irlantilaisten toimeenpanemiin juhliin enempää kuin he kävivät irlantilaisissa kapakoissakaan. Mutta nyt, kun Romulassa oli päästy juhlatuulelle ja tokkakomppanian huomautus tuottaa irlantilaisia, suomalaisten tilalle kirveli heidän mieliä, niin he päättivät mennä katsomaan minkä näköisiä nuo uudet tulokkaat, jotka heidän tilansa työpaikalla uhkaavat ottaa, oikeastaan ovat. Astuttuaan kapakkaan kävelivät he suoraan tiskin luokse ja Tuhkalan Iiska tilasi joka miehelle viinaryypyn ja olutlasin. Kapakoitsija huomasi, että miehet ovat jo kovin päissään ja peläten tappelua, kieltäytyi antamasta heille juotavia, sekä kehoitti sensijaan menemään heitä kotiinsa. Iiska uudisti tilauksensa, mutta kun kapakoitsija ei nytkään ottanut sitä huomioonsa, niin hän tarttui kiinni tiskin päällä makaavan kissan takajalkoihin ja heitti sen auki olevasta ovesta tanssihuoneeseen sillä seurauksella, että se siellä osui erään punatukkaisen naisen päähän. Muuta ei tarvittu. Useampia miehiä syöksyi heti tanssihuoneesta kapakan puolelle. Takit riuhtaistiin päältä ja niin alkoi nyrkit salamoida joka puolelta. Suomalaiset, jotka eivät osanneet nyrkkeilemisen taitoa eivät voineet pitää puoliaan, vaan kasvot verissä ja silmät pullollaan ja mustina olivat pakoitetut perääntymään ulos. Siihen ei tappelun temmellys kumminkaan loppunut. Suomalaiset menivät takaisin Romulaan, jossa oli vielä useampia suomalaisia ja täällä varustauduttiin oikeilla tappeluaseilla ja niin mentiin uudestaan mittelemään voimia irlantilaisten kanssa. Irlantilaiset olivat aavistaneet, että suomalaiset tulevat uudestaan ja ehkä suuremmalla voimalla ja siinä pelossa he olivat lukinneet ovet.
"Ikkunasta sisään!" huusi ilmajokelainen ja samalla työnsi tyhjällä oluttynnyrillä ikkunan puitteineen sisälle.
"Aukee se ovikin!" riemuitsi laihialainen, ja samoin tyhjällä oluttynnyrillä läimäytti oven säpäleiksi.
Sisältä alettiin ampua seurauksella, että panos sattui latvaheikkoolaisen käteen, murskaten etusormen. Mutta viis hän siitä välitti, sisälle päästä piti! Katossa oleva öljylamppu lyötiin rikki ja pian huoneessa vallitsi pimeys.
Kutka tappelussa olivat pitäneet puolensa, siitä ei oltu varmoja. Se vaan tiedettiin, että seuraavana päivänä oli lievemmin ja ankarammin kolhittuja kummallakin puolen joukkueessa, toisia hyvin vaarallisestikin runneltuja.
Tämä oli alku suomalaisten ja irlantilaisten vihollisuuksiin, jota kesti vuosi sen jälkeen; harva se päivä ettei kuultu pienemmästä tai suuremmasta käsirysystä suomalaisten ja irlantilaisten välillä, joissa suomalaiset käyttivät melkein aina puukkojaan. Juhliksi aina valmistettiin joukkorysy. Suomalaiset iskivät aina kansallisella aseellansa "härmäläisellä", jota irlantilaiset kauhulla pelkäsivät.