Suomalaiset näkivät turvallisuutensa vuoksi parhaaksi asettua asumaan kaikki samaan taloon voidakseen hyökkäyksen sattuessa yhteisvoimin puolustautua. Talo, johon he asettuivat, sijaitsi Joseph-kadun päässä Siltakadulla. Tälle talolle irlantilaiset antoivat nimeksi "Castle Cart". Usein he tekivät tuimia hyökkäyksiä taloa vastaan, mutta verissäpäin he aina palasivat takaisin. Ikkunat he kyllä rikkoivat Mäntykadun puolelta usein, varsinkin öisin, mutta sen pahempaa eivät he voineet saada aikaan. Irlantilaiset tulivat kumminkin niin paljon ylivoimaisemmaksi suomalaisia, että suomalaiset päättivät linnoittaa Castle Cartin Mäntykadun puolelta. Korkea lauta-aita rakennettiin melkein ympäri talon ja aidan päälle vielä asetettiin piikkilanka, joka esti aidan yli kiipeämästä. Yön aikana oli aina yksi vahti porttikäytävällä pitämässä huolta ettei kukaan vaarallisen näköinen henkilö päässyt sisään.
Stenroosiin tämä elämä koski masentavasti. Hän ei niin paljon kärsinyt itsensä tähden, mutta kun hänen tarkoituksenaan aina oli ollut perustaa Harboriin pysyvä suomalainen kylä, ja nyt kun hän näki, miten suomalaisten maine oli mennyt, että heitä kohdellaankin kuin koiria, niin tämä saattoi hänet murheelliseksi. Stenroos oli hyvin uskonnollinen mies ja luotti Korkeimman johtoon. Monta kertaa hän oli polvistunut vuoteensa vieressä rukoilemaan, että Jumala avaisi kansalaistensa silmät näkemään ja sydämet ymmärtämään sen surkean tilan, johon he ovat juoppouden tähden joutuneet. Hän mietti kaikkia keinoja, joilla voisi saada maanmiehensä luopumaan hurjasta ja synnillisestä elämästään ja herätetyksi heissä harrastuksia hyveisiin. Hän oli vakuutettu, että jos suomalaiset kerran saadaan luopumaan kapakkaelämästä, niin silloin on helppo saada parempaa tilalle. Suomalainen tahtoo toimia, ja on toimiessaan uuttera. Paheissakin on hän ylinnä.
Stenroos tunsi mielessään, että hänen velvollisuutensa oli pelastaa kansalaisensa siitä vaarasta, jota kohden he olivat kulkemassa. Mutta millä tavalla? Siinä oli kysymys, joka tuotti hänelle päänvaivaa. Stenroos oli juuri lukemassa Raamattuaan, joka olikin ehkä ainoa suomalainen kirja Harborissa, kun hänelle selveni tästä pyhästä kirjasta aivan kuin kehoituksena, että hänen tulisi ryhtyä perustamaan raittiusseuraa paikkakunnalle. Hänelle selvisi asia pian, ja hän päätti ryhtyä hommaan. Oli saatava miehet koolle asiasta neuvottelemaan, jonkatähden hän kirjoitti kokousilmoituksen, jossa teki selkoa kokouksen tarkoituksesta. Ilmoituksen sisältö oli: "Suomalaiset kokoontukoot tähän huoneeseen keskustelemaan asiasta, joka koskee olemassaoloamme Harborissa." Ilmoituksen hän naulasi Castle Cartin kokoushuoneen seinälle. "Vielä kerran irlantilaiset, samoin kuin muutkin kansallisuudet, tulevat näkemään, että suomalaisten sivistys Harborissa on yhtä korkealla, jos ei korkeammallakin, kuin toistenkin kansallisuuksien, vaikka se nyt onkin surullisen alhainen", puheli hän itsekseen, kun oli saanut naulatuksi ilmoituksen seinälle.
"Mikäs se niin tärkeä asia on, joka koskee oikein olemassaoloamme?" tiedustelivat ilmoitusta tarkastelemaan kokoontuneet miehet. Mutta Stenroos ei ryhtynyt pitempiin selityksiin tällä kertaa.
Kun määrätty päivä tuli ja ilmoitetun kokouksen piti alkaman, niin jokainen paikkakunnalla asuva suomalainen oli saapunut tilaisuuteen; neliin, jotka olivat väkijuomilta liikutettuja eivät malttaneet olla poissa, lukuunottamatta puolta tusinaa, jotka edellisenä yönä olivat joutuneet poliisin satimeen.
Tarkkaavaisina kuunneltiin kun Stenroos alkoi puheen sanoen: "Arvoisat heimoveljet! Teistä ei kukaan voi väittää, että me eläisimme sellaista elämää kuin ihmiseltä vaaditaan tänä valistuksen aikakautena. Teidän jokaisen täytyy myöntää sekin, että ei eläin alentuisi rypemään kanssanne tuolla kapakoissa, jossa te vietätte kaiken joutoaikanne ja vieläpä olette niissä silloinkin kun pitäisi olla työssä. Me kourallinen suomalaisia irlantilaisten ja muitten kansallisuuksien kanssa, olemme saattaneet tämän Harborin sellaiseen huonoon huutoon, että tätä muilla paikkakunnilla kutsutaan Amerikan helvetiksi, ja meitä suomalaisia, jotka meistä jotain tietävät, itse pääruhtinaan kynsistä karanneiksi pikku-paholaisiksi. Tämän lisäksi on tokkakomppania päättänyt meidät karkoittaa työmailtansa, ellemme aivan heti lopeta juontiamme ja kurjaa elämäämme ja ala tekemään säännöllisesti työtä. Armotta saamme lähteä katselemaan muualta työpaikkoja, ja sattuu, niin saamme lähteä koko maasta tiehemme."
"Mutta", jatkoi Stenroos, "meillä on yksi varma keino, jonka kautta pelastumme ja vielä voimme pelastaa irlantilaisetkin, ja me onnistumme, jos meiltä vaan ei puutu tahtoa. Se keino on, että perustamme raittiusseuran tänne Harboriin. Me tahdomme täten näyttää ruotsalaisille ja muillekin kansallisuuksille, että suomalaiset omaavat hyviäkin aatteita ja ihanteita. Me tulemme heille, pilkkaajillemme, näyttämään ja todistamaan, että suomalaiset eivät ole syntyneet juomareiksi, eivätkä ole tulleet tähän maahan kapakoissa lojumaan ja rähmästelemään."
Stenroos oli tuskin kerinnyt lopettamaan puheensa, kun useammasta suusta yht'aikaa kuului: "Ei mitään raittiusseuraa! Kyllä sitä on meille muuallakin tilaa, jos Harborista pois ajetaan."
"So so, pojat! Ei sitä nyt niin jyrkästi saa kieltää, puhutaan järkevästi!" huomautti Mäki-Töyli.
"Samaa sanon minäkin. Puhutaan järkevästi, eikä kaikki yht'aikaa", lisäsi Piltti.