— Viekää Anna Bede vankilanpäällikölle.
Palvelija ottaa paperin käteensä, tyttö tekee vaieten lähtöä, mutta pikku punahuulet vielä suonenvedontapaisesti mutuelevat, ikäänkuin sanoja puuttuen.
— Ehkä on sinulla vielä jotain sanottavaa.
— Ei… ei mitään, vain että minä olen Liisa, nimeni on Liisa Bede, sillä tietäkäät, että sisareni se on Anna. Viikko sitte haudattiin sisko parka.
— Ethän sinä siis olekaan tuomittu?
— Hyvä Jumala! Mistähän minua olisi tuomittu? En ole tehnyt pahaa hyttysellekään.
— Miksi olet siis tänne tullut, sinä hupsu?
— Pyydän, asian laita oli se, että sisareni kuoli sillaikaa kun tuo juttu kävi senaatissa. Kun hän jo makasi laudalla kiikkakamarissamme. niin tuli käsky: "puoleksi vuodeksi vankeuteen". Oi, kuinka hän oli tuota odottanut! Hyvä oli, ettei hän jaksanut niin kauvan varrota. Ei odottanut…
Tytön silmät kyyneliin kävivät, tuskin sai puhettansa jatketuksi:
— Kun hän siinä makasi liikkumatonna, silmät ummessa, ikuiseen uneen vaipuneena, lupasimme me, äiti ja minä, että korvaamme kaikki, mitä hän lemmittynsä tähden rikkoi. (Paljon hän rakastikin tuota Kattuuni-Kaapoa, jonka tähden hän rikoksentekijäksi joutui). Ajattelimme siis, että…