— Mitä, lapseni?
— Että hänen pitää saaman rauhan haudassaan. Ei kenenkään pidä sanoa hänen jääneen kellekään velkaa; äiti korvaa vahingon ja minä kärsin puolenvuotisen vankeuden hänen sijassaan.
Tuomari ja valamiehet katselivat toisiansa hymyillen: "mikä naivi, yksinkertainen tyttö!" Eivät tuomarinkaan kasvot enää niin juhlallisen jäykiltä näyttäneet. Ahkeraan hän pyyhki keltaisella nenäliinalla otsaansa; taisi vähän alempaakin…
— Hyvä on, tyttöseni, — puhuu hän hiljaa ja lempeästi, — mutta odotapas, nyt muistuu mieleeni…
Hän nostaa leveän kämmenensä otsalle ja näkyy vaipuvan syviin ajatuksiin.
— Aivan niin; tässä on suuri erehdys tapahtunut. Olemme lähettäneet teille väärät paperit…
Tyttö nosti suuret, haaveilevat silmänsä tuomariin ja virkkoi vilkkaasti:
— Kuinka, kuinka?
Hänen äänessään on niin sattuva nuhde, että vanhan tuomarin taas täytyy nenäliinaan turvautua. Tuo armoton mies on ihan pehmeäksi käynyt. Astuu tytön luo, silittää hellästi hänen mustaa tukkaansa.
— Ylioikeus on paremmin tuominnut. Mene kotia, tyttöseni, vie terveiseni äidillesi ja sano, että sisaresi Anna oli viaton.