— Sitäpä mekin ajattelimme! — kuiskasi tyttö, kätönen sydämmellä.
Kahden tytön kauniista hiuksista.
Varinaan olisi ollut parasta, etteivät Tappuraisen tytärten kuuluisat kullankellertävät hiukset olisi kasvaneet niin kauniiksi, vaan että olisivat ennemmin muuttuneet pellaviksi tai pudonneet yksittäin päästä.
Jos olisivat pellavia olleet, niin olisi niistä palttinaa kudottu. Mutta näin ollen, kuinka kävi? Sitä ukko Tappurais-parkaa!… mutta miksi hän päästi heitä kotoa niin kauvas, ilman kenenkään vaarinpitoa?
Jossain naapuripitäjässä olivat päiväpalkalla elossa molemmat neitoset.
Siellä se suuri häpeä tapahtui.
Vanhempi Katri niitti sirpillä, kun nuorempi sisarensa Judit kokosi pivollisia jalallisiksi, joita tuo uljas Tahvo Solkinen asetti hänen jälkeensä jäntevin käsin kuhiloihin; ja joka kerta kun tyttö kumartui maahan, olivat hänen irtonaiset hiuksensa niin huikaisevat Tahvon silmissä, ikäänkuin olisivat ne olleet kultahattaroiksi muuttuneita vehnäjalallisia.
Nämät taasen olivat hänen mielestänsä muuttuvinaan Juditin kauneiksi hiuksiksi.
Mutta Tahvo Solkisen ei ollut lupa noin nähdä harhaan, hän kun on nainut mies, eikä hänen vaimonsa ole naisten huonoimpia; se on tuo pulska ihminen tuolla Katrin rinnalla. (Kunpa vainen ei leikkaisi käteensä sirpillä!). Katsoo tavan takaa levottomasti mieheensä. Joko rakastaa hän paljon häntä, tai epäilee kovin.
Sirpit ovat vilkkaassa liikkeessä eloväen käsissä, olki rapisee, sänki laajenee ja elosta tulee näkyviin linnunpesä; pikkuiset, keltaiset peltopyyn poikaset katselevat uteliaina, minne joutui varjostava olkimetsä? Kovinpa on äitiparkakin; ihmettelevä, kun saa tämän nähdä!
Judit otti huivin päästänsä ja levitti sen pesän yli. Tuosta hän sen kyllä löytää, kun illalla kotia mennään; — antaa sen siksi aikaa suojella poikasia.