Mutta Tahvo ottikin sen sieltä ja kätki poveensa. Oi, kuinka suloinen oli tuo huivi. Se poltti, kutitti hänen povessansa. Linnunpojat olivat sitä äsken lämmittäneet ja tytön silkkisuortuvien lemu tuntui vielä.
— Viekää heti takaisin se huivi — tiuskasi hänelle Judit äkäisesti.
— Annan sen suukosta! — ähisi Tahvo intohimoisesti.
— Menkää tiehenne! Ettekö häpee! — virkkoi Judit punastuen. — Ei, vaikken ikinä huivia enää näkisi.
Hän kääntyi ynseästi hänestä poispäin, ikäänkuin suutuksissaan moisesta rohkeasta, puheesta.
Olkoon menneeksi, eihän tuo koko mailina ole, vieköön huivin, on niitä samanmoisia jälellä siellä, mistä tämäkin on kotoisin.
— Kelpaa sentään linnun elää — huoahti Tahvo.
Judit ei kysynyt, miksi linnun kelpaa elää. Hän oli vaiti.
— Saa tehdä uuden pesän, kun on vanhaan kyllästynyt.
Ei Judit nytkään kysynyt, mitä hän tuolla tarkoitti, vaan loi silmänsä maahan.