Turhaan pyyteli Tahvo seuraavana päivänä suukkoa, mutta kun kolmantena oltiin kotia menossa, kiersi Tahvo metsäpolulla, missä pensaat estivät perässä tulijoita näkemästä heitä, kätensä ympäri Juditin hoikan ampiais-vartalon eikä häntä ennen päästänyt, kuin oli saanut vaihdetuksi huivin kuumaan suuteloon.
Olkoon menneeksi, eihän tuo koko mailma ole, on niitä suukkoja samanmoisia kyllin jälellä siellä, mistä tämäkin oli kotoisin.
Mutta Tahvo vain nauroi partaansa: "kyllä jo käy, kun kerran on alkuun päästy."
Sitté sanoi hän tytölle:
— Ole puoliyön aikana metsikössä kirkon takana. Minä olen siellä odottamassa.
Tyttö katsahti pelästyneenä taaksensa. Entä jos olisi joku kuullut?
— Tule avojaloin, — kuiskasi Tahvo, — jotteivät kenkäsi kastuisi; siitä saisivat ihmiset aamulla vihiä. Pane lyhyt hame yllesi; kaste tekisi pitkän liepeet märiksi.
Viisi, kuusi tyttöä ja vaimoa makasi tuvassa. Yö peitti heidän sulonsa. Vain tähdet taivaalta heitä katselivat, kun heidän silmänsä olivat ummessa. Ainahan tähdet valvovat!
Jo ennen kukonlaulua heräsi kerran Katri, hän makasi Juditin ja
Solkisen vaimon välissä sekä huomasi, ettei kumpikaan nukkunut.
Solkisen muorin päänalusen alta vilahti, hänen siinä käännellessään, esiin joku kiiltävä kapine. — Katri piteli: ne olivat sakset. "Varmaan jotain noitakonsteja."