Kukonlaulun jälkeen heräsi Katri toisen kerran, mutta Juditin ja Solkisen muorin sijat olivat tyhjät ja kylmät. Pelästyneenä hyppäsi Katri pystöön ja meni ulos: missä sisar lienee? Oli kuulevinaan epäselviä ääniäkin ulkoa, juoksi vaistomaisesti metsikköä päin, siellä tapasi Juditin tiedotonna maassa makaavana.
Ympärillä oli nurmi aivan kuin kullalla kirjaeltu, Juditin pitkät hiukset ne siinä välkkyivät. Olivat poikki leikatut juuria myöden. Kostajan käsi oli heittänyt ison tukun ilmaan, tuuli oli saanut valtaansa ja leikkisästi viskellyt sinne tänne niitä, ikäänkuin olivat hajonneen pyrstötähden suortuvia olleet. Nurmen tallattu ruoho tunsi siskosensa ja antoi suortuvien ympärinsä kiertäytyä.
Katrille kävi asian laita selväksi.
— Herää! Mennään pois täältä! Mennään kotia isän luo.
Vain läheiseen kaupunkiin he jaksoivat kulkea. Judit sairastui kuumeesen, hänen täytyi pitkät ajat maata vierasten ihmisten parissa, kaukana kodostansa. Katri häntä hoiteli ja piti hänestä huolta.
Jo loppuivat heidän rahansa eikä ollut jälellä liikoja vaatteitakaan. Ei ollut heillä enää muuta omaisuutta, kuin hiukset, jotka Katri oli kerännyt metsiköstä, nuo kauniit kullankellertävät suortuvat, joihin Tahvo Solkisen sydän takertui ja jotka hänen vaimonsa leikkasi poikki; tai oikeammin sanoen, vain puolet niistä hiuksista. Kun noista syntyi häpeä, jotka olivat heidän ihanuutensa olleet, niin eiköhän niistä mahtaisi tulla rahaakin.
Katri meni vavisten, toivoen juutalaisen kauppamiehen luo.
— Ostakaa nämät hiukset! Ne ovat sairaan sisareni. Hän tarvitsee lääkkeitä eikä ole rahoja. — Ostakaa pian. Minun on kiire. Jätin hänet yksin.
Puotimies kohautti olkapäitä. Ei voi hiuksia käyttää, sillä niitä on sangen vähän, ja sitä paitsi on niillä omituinen väri, jottei voi sekoittaa toistenkaan kanssa. Mutta koska Katrilla on ihan samanväriset hiukset, niin ostaisi puotimies molempain yhdessä ja hyvästä hinnasta.
Tyttö vaaleni, heitti surullisen katseen peiliin, huokasi ja loi kauniit silmänsä maahan, ikäänkuin vehnän tähkä sirppiä odottaessaan.