Epätoivoissaan, synkällä mielin, hattu syvälle päähän painettuna käveli Filesik kylässä. Ei syönyt, ei juonut, ei puhellut. Tuo onnettomuuden kohtaus oli ukon peräti murtanut. Hän ei tohtinut katsoa ihmisiä silmiin, sillä jokaisen huulilla oli hän huomaavinansa tuon ivallisen kysymyksen: "minne teidän kuuluisat turkkinne ovat joutuneet?"
Mutta kaikkea toivoa hän ei vielä menettänyt. Aavisti, että tuon kalliin kalun pitää varhemmin tai myöhemmin löytymän. Ei se ole hukkuva, varas ei sitä voi käyttää, sillä koko seutu tietää turkkien olevan hänen omansa.
Eikä hän toivossaan pettynytkään. Tuli tieto, että pahantekijäin jälille oli todellakin päästy ja että turkit tätä nykyä ovat varatuomarin virastossa. Omistaja tulkoon neljän päivän kuluessa ne noutamaan, taikka myydään ne muussa tapauksessa huutokaupalla omistajattomana omaisuutena sairashuoneen hyväksi.
Heti tämän kuultuansa lähti ukko kartanoon. Ei epäröinyt hetkeäkään.
Menihän vain hakemaan laillista omaisuuttansa.
Varatuomari ei vastaan pannut, vaan myönsi turkkien täällä olevan sekä viittasi Filesik ukkoa tulemaan perässänsä.
Hän vei usean komeasti sisustetun huoneen läpi ukon, joka lokaiset saappaat jalassa arasti sipsutti hänen jäljissään pitkin hienoja mattoja, kunnes vihdoin saavuttiin puolihämärään huoneesen.
— Tuoss' ovat turkkinne! — puhui herra väräjävällä äänellä, osoittaen erääsen nurkkaan — ottakaa pois.
Ukon silmät vähitellen tottuivat hämärään. Vaistomaisesti löysi hän sinne, mistä hiljaista ähkymistä kuului.
Varatuomari astui luokse, veti syrjään uutimet. Filesik peräytyi pari askelta.
Siinä makasi Teresa kalpeana kuin taitettu lemmenkukka, silmät ummessa, nuo kuuluisat tulppaaneilla koristetut turkit jalkojen puolessa peitteenä.