Kaunis oli hän näin kuoleman kielissäkin. Mailman hyvästi jättävä enkeli. Minne lienee matka? Onhan jo kerran taivaista langennut?
Saattaa niinkin käydä, ettei hän enää koskaan avaa noita sulosilmiänsä, jotka ennen osasivat niin viekkaasti vilahdella, eikä noita ihania huulia, joita oli niin somaa suudella.
Ääneti, liikkumatonna seisoi siinä Filesik hetkisen, ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena; mutta sitte läheni hän vakavin askelin vuodetta, otti kuoleman kielissä olevan päältä tuon peitteen, jota sairas niin oli kaivannut. Ei tyttö sitä enää ehkä tarvitsekaan.
Kuoleva enkeli ei liikahtanut. Filesik ukon käsi ei myöskään vavissut. Eikä hän taaksensakaan katsahtanut tytär-raukkaansa. Ääneti, sanaa sanomatta astui hän ulos huoneesta, ikäänkuin hän ei olisi mistään piitannut.
Ei hän silloinkaan taaksensa vilaissut kun varatuomari kauhistuen äännähti: "pakana".
Ulkona heitti hän hartioilleen laillisen omaisuutensa, ja vaikka ilta joutui, lähti hän kotia raivaamattomia polkuteitä. Ei tahtonut kohdata ihmisiä. Ehkä tunsi hän, etteivät asiat kaikki aivan oikein olleet.
Kasvoista ei kumminkaan näkynyt mitään, vaan hän näytti levolliselta.
Ehkäpä oli hän vähän tyytyväinenkin, kun oli saanut turkkinsa takaisin.
Toden totta on tuolla miehellä kivi sydämmen sijassa.
Saavuttuansa metsään Majornokin vuorten juurelle (sinne, missä öisin, kuten kerrotaan, kuolleet kummittelevat, ajelevat vauhkojen hevosten selässä) sattui jotain hänen jalkoihinsa keskellä polkua.
Se oli kerjäläispussi, täynnä kuivia leivänpalasia. Hyvinpä oli omistaja mahtanut rukoilla isämeitänsä, koska oli jäänyt jokapäiväistä leipää huomiseksikin.
Mutta kas, kas; tuolla makaa puun juurella omistajakin: repaleinen kerjäläis-akka, lapsi sylissä.