Yksi ajatus häntä sisältä lämmitti, siinä paikassa, missä muilla ihmisillä on sydän, mutta minne — yleisen luulon mukaan — kaitselmus oli kiven luonut.
Siitä ajasta saakka ei hänellä ole turkkeja ollut. Mutta kumminkin puhuu hän yhäti, aivan kuin hänellä vielä olisivat. Lyö niistä vetoakin…
Ihmiset hänen tuntevat ja jolleivät pelkäisi hänen pahaa suutansa, niin hänelle nauraisivat, mutta näin ollen eivät he hänestä suuria piittaa. Sekä Jumala että ihmiset ovat hänen ylönantaneet; on näet Jumalaton mies, kovin huono kristitty. Kun hän jonakin päivänä kuolee oman aitansa taa, niin korppi ja varis ovat häntä suremassa, hautausmaan laita hänen viimeinen leposijansa.
Ihme.
Pieni on Bágy-joki. Vuosien kuluessa yhä kapeammaksi käynyt uoma on saanut leveät hiekkaranta-reunukset, joitten takana taasen on laveita laidunmaita.
Bágyin vesimylly ei jauha. Piha on viljakuormia täynnä, levottomia miehiä ja naisia Gózonista ja Csoltósta istuskelee pitkin jokirantaa vettä odottamassa.
Kun ei tule, niin koetetaan omia keinoja. Myllärin renki, Paavolan Yrjö jo koetti noitakonstejakin, varasti näet Majornokin hautausmaalta paaret, kun näitten polttaminen muka välttämättömästi taivuttaa taivaan valtoja päästämään sadekuurot irroillensa.
Hyödyttipä sekin keino, sillä kun sulkuportit ovat alas laskettuina, niin pato kokoo yön kuluessa sen verran vettä, että mylly käy pari tuntia aamuisin, — mutta mitä se on näin paljolle kansalle? Home ehtii raiskata viimeisen säkin, ennenkuin sen vuoro -tulee.
Kaikki ovat harmissaan, vain myllärin vaimo, tuo kaunis Klaara kävelee hymysuin myllyllä olevien keskellä, vaikka tällainen kuivuus häntä enimmän vahingoittaa.
Jos tätä kestää, niin joutuu Bágyin mylläri ihan maantielle, eritoten jos hänen vielä kauvankin täytyy olla sotamiehenä, sillä arenti on sangen suuri ja — vaimo kyllä vaimona pysyy, vaikka kultavyöllä itsensä vyöttäisi.