Juhon silmät myöskin sinnepäin säteilevät ja niistä punastuvat Klaaran kasvot.
Toiset vaimot… mikseivät… huomaavat kummankin katseen. Saavat puheen aihetta… kuinkas muuten… ja kaikki, mihin heidän kielensä koskee, käy heti mustemmaksi.
Mutta kas vaan! Aivan kuin olisivat akat noituneet esiin tuon synkän pilven, joka lännestä päin leviää koko taivasalle. No ihmiset, gózonilaiset, majornokilaiset, kyllä nyt rupee mylly käymään koko päiväksi.
Samassa, alkoi semmoinen rankkasade, että ojatkin puroiksi paisuivat. Eipä tuo Paavolan Yrjö sentään ollut niinkään tyhmä mies, kun ruumispaaret poltti.
Kolme päivää, ja kolme yötä kävi mylly; jo olivat vähenemässä sekä jyvät että jauhajat. Kolmannen päivän illaksi ei jäänyt muuta kuin Juhon kymmenen säkkiä nisuja.
Ehkä oli nuori vaimo ehdoin tahdoin jättänyt ne viimeiseksi, jotta Juho viipyisi kauvemmin? Tai ehkäpä hän vain härsytteli miestä? Kenties olivatkin hänen silmäniskunsa vain akatsiapuun kukkien kaltaisia, joita kyllä runsaasti maahan putoaa, mutta ei voi poimia, kun ovat niin ylhäällä…
Heti kun kaunis myllärinvaimo tuli näkyviin, virkkoi Juho:
— Kuulepas Klaara… Ollaan kahdenkesken. Hyvinpä teit, kun jätit minut viimeiseksi…
— En minä sinua jättänyt. Vanhemmilla ihmisillä on etusija myllyllä, vastasi Klaara närkästyneenä ja käänsi selkänsä Juholle.
Tämä tanakka ja harteva mies astui hänen eteensä, ja silmät omituisessa tulessa paloivat.