Todellakin oli neljä lehteä saman varren päässä. Ja niin kauniit olivat nuo lehdet, raikkaan väriset, täysikasvuiset, ei yksikään nutipää eikä ruosteenkarvainen, eipä ollut niissä keltaista pilkkuakaan…
Huolellisesti pisti Paavo onnenlehden lompakkoonsa hopeakolikkojen keskelle ja luodessaan katseensa ylös taasen, paistoi jo päivä täydeltä terältänsä ja koko Bágy-joen laakso hänelle hymyili. Etäältä näkyi Gózonin sinkkipellillä katettu kirkontorni, joka hänestä oli ystävällisesti säteilevinään…
Ei nyt enää saata kotia palata, kun on onnenIehtikin taskussa!
Vihellellen jatkoi Paavo matkaansa aina Bodokiin asti, missä Gózonin kuorma-ajureita tuli kapakan kohdalla vastaan.
— Minne matka, Paavo? — puhutteli häntä Yrjänä Valmu.
— Gózoniin.
— Sen näen päältäsikin. Mene, mene vaan, siellä ollaan kotona — virkkoi hän — ja seisahti hevosensa. Kuules, Paavo; tuli mieleeni eräs seikka! Olet ehkä jo kuullutkin, että pääsen herrasväelle heitukaksi Pyhäinmiesten päivästä. Ja kun nyt sinun asiasi ovat tuolla kannalla, niin voisithan ottaa taloni arennille.
— Sanoittepa jotain… mutta siihen tarvitaan rahaa, — lisäsi Paavo surullisesti.
—. Maksat sitte, kun itse talosta hyödyt. Tunnen sinut kunnon mieheksi.
Olet saanut jo maistaa pahaakin etkä ole toista kertaa langennut.
Kernaammin annan taloni sinun haltuusi kuin muitten. Tule meille
sunnuntaina, niin tehdään kontrahti.
Paavon sydän paisui toivosta. Eipä juttu onnenlehdestä aivan perätön olekaan…! Hän luotti tulevaisuuteen ja riensi miltei juoksujalassa Gózonia päin. Puolenpäivän aikaan astui hän Beden portista sisään.