Muori parhaillansa loukutti hamppuja pihalla, vastasi ystävällisesti Paavon tervehdykseen ja pudisti päistäret pois helmastaan, kuten arvoisan vieraan tähden tulee ja sopii.
— Astutaan sisään, Paavo! Tulit hyvään aikaan: Liisa juuri laittaa päivällistä.
Todellakin hääri tyttö ruuan toimessa tuvassa, kun he astuivat sisään, mutta ei hellittänyt sentään kädestänsä kauhaa, vaikka kyllä hämmästyi ja varmaa oli, että posket punastuivat.
Ja varmaa oli sekin, että äidin mentyä Paavon kanssa kamariin, tyttö otti syliinsä kissan, jota hän äsken oli rangaissut kujeistaan, silitteli sitä hellästi ja antoi eteen lautasellisen ruokaa.
— Älä suutu, kissa parka… saat oman osani. Oi, jos tietäisit, pikku kissa, ken on meillä…? Tule, annas kun taputan poskeasi.
Kissa näytti sangen älykkäältä, jotta teki mieli ruveta keskustelemaan sen kanssa, niin Paavo oli huomaamatta pujahtanut tupaan ja seisoi äkkiä tytön edessä.
— Tiedätkö Liisa, mikä on asiani? — kysäsi hän hiljaa, kaulahuivinsa hetaleita hypistellen.
— Hys, pahikko kissa! — huudahti Liisa ja ajoi ilman ymmärrettävää syytä elukan tiehensä, sekä juoksi ikäänkuin sille kovinkin suuttuneena itse vielä perässä ulos käsittämään.
Olisipa odottaa saatu! Vaikeata oli houkutella häntä takaisin. Piiloutui kukkatarhaan, seljapensasten taakse, ja kun häntä kutsuttiin takaisin, veti hän valkoisen, punapilkullisen huivinsa palaville kasvoilleen.
Mutta juuri tuon huivin aikoi Paavo saada vaihtaa omaansa.