Eikä se sittemmin vaikeata ollutkaan. Liisakin samaa tahtoi eikä äitikään vastaan pannut, sillä olihan Paavo parantanut tapansa ja tuo Yrjänä Valmun ehdotus tuli vielä päälle kaupan. Paavo oli onnellisin sulhanen mailmassa palatessaan kotia, tuo punapilkullinen huivi napinlävessä.
Kasvot ilosta heloittivat ja ehkäpä viinistäkin, sillä ei sitäkään päivällispöydästä puuttunut; riemun säteet silmistä tuikkasivat ja pieniä paholais-vekaria tanssi hänen edessään: edelliset ilosta, jälkimäiset viinistä.
Saavuttuansa Bodokin kapakan kohdalle, pujahtivat nuo pikkupirut kaikki kapakan ovesta sisään.
— Ah, miks'en menisi minä myös? — tuumi Paavo. Ei toista tämmöistä päivää ole koko elämässä!
Hän meni, joi. Ensimmäisestä lasista tuli hän vieläkin onnellisemmaksi, seuraavista hurjaksi, lopuista meni järki.
— Vedäpäs lempinuottiani, vanha Martti musikantti!
Ikkunasta näki hän päälle päätteeksi viekkaat, punatut kasvot, jotka häntä ulkoa vilkistivät.
— Tules sisään, Rukki-Maija, vanha lemmittyni! Pidetäänpäs vähän hauskaa! Saat tämän pilkullisen huivin.
Gózonin kuorma-ajurit kulkivat taasen ohitse, mutta tällä kertaa kotiapäin, rattaat kivihiiliä täynnä.
— Paavo, Paavo! — huusi Yrjänä Valmu sisään nuhtelevasti. — Siivostipa oletkin Gózoníssa käynyt!