— Mitä minä Gózonista! Enemmän viiniä! Kuinkas minun nuottini kuuluu?
Tämä poika maksaa; tuoss' on rahat…
Hän avasi kukkaronsa ja pudisti ulos sen sisällön. Kolikot kierielivät, mikä minnekin, aivan kuin olisivat paholaisen kärrynpyöriä olleet. Martti musikantti noukki ne taskuunsa, Apilaanlehtikin putosi lattialle. Maija sen tallasi rikki…
Yrjänä Valmu pudisti päätä ja virkkoi hevosiansa hoputtaessaan:
— Kyllähän, Paavo, tuo kontrahdin tekeminen nyt myttyyn menee!
Viileä aamutuuli oli tehnyt pulleat kasvot sinisiksi, pöyristänyt tummanruskeat hiukset sikisokin, kun Paavo aamulla heräsi kotipihalla kohmelostaan. Ei tietänyt, ken lienee miehen vienyt kotia. Päätä särki, mailma vieläkin silmissä pyöri; tuskin osasi tupaan astua.
Sisällä oli jo vuoteelle levitettynä punainen kihlahuivi, jonka hän eilen iltapäivällä antoi Liisalle.
Ajatukset alkoivat herätä. Kuinka tuo lienee tänne tullut? Olisiko se takaisin lähetetty? Mahdotonta, mahdotonta… sillä siinä tapauksessa olisi tytön punaisenkirjava huivi myöskin hänen huostassaan, se jonka hän eilen sai! ja entä nelilehtinen apilas? Voi, kun ei vain olisi sitä hukannut? Kaikki mennyttä kalua, kaikki…!
Ajatuksiin vaipuneena painoi hän kohmeloisen päänsä arkkua vastaan…
Entä jollei hän ollut Gózonissa käynytkään, vaan nähnyt unta?
Noita-akka.
Kunnon kansalaisemme ovat taikauskoisia, rakastavat salakähmäisiä asioita, uskovat perkeleesen ja aaveisiin. Korpin lentäminen yli pään tietää kuolemaa ja sen siipien suhinasta otetaan tarkka vaari. Paikkoihin, missä silmä ei mitään näe, vaan hämärä vallitsee, luo mielikuvitus tonttuja, kauhistavia aaveita. Haaveellisten kansansatujen yhteen kootut murut kovenevat heidän mielessänsä vahvaksi uskoksi.