Imettäjäni minulle taikoja opetti ja niihin uskon vieläkin. Kokemuksien valo on tosin tuota varjopuolta paljo vähentänyt, mutta en ole sitä kokonaan voinut hävittää, sillä muistan vieläkin, miten kävi Pekka paran, eikä se ikinä mielestäni mene.
Hän oli meillä kuskina, ja isäni oli jostain pienestä virheestä sulkenut hänet lukon taa yhdeksi vuorokaudeksi. Eräs pimeä kamari oli vankilana, missä Pekka makasi yön aivan levollisesti. Vanha sotamies ei tuollaisia minään pidäkään!
Näin omin silmin, miten piika aamulla vei hänelle ruokaa. Pekka oli hyvällä tuulella, vihelteli vain, kun ovi lukkoon taas pantiin.
Ei kulunut täyttä tuntiakaan, niin me lapset leikitellessämme pihalla kuulimme äkkiä tuolta kamarista kauheata kiljumista, ikäänkuin metsähärän mylvinää.
— Pekka, Pekka! — huusin ovelle koputtaen. — Mikä teitä vaivaa? Sanokaa!
Ei kuulunut vastausta.
Tirkistin sisään avaimenlävestä.
Vinha tuulenviima löi silmiäni vasten ja tulikiven savua tuprusi ulos lävestä; siellä sisällä tömisi laattia aivan kuin kaksi miestä olisi painellut. Tuohon töminään sekaantui välistä kumeata ähkyntää ja mörinää.
Pelko valtasi minut ehdottomasti. Juoksin isän luo kertomaan, että
Pekan käy huonosti siellä arestissa.
— Älä hupsuttele, poikaseni; ei häntä mikään vaivaa. Pelättelee vain teitä, vanha jupisteri!