Ja heti todistaakseen sanojensa totuuden avasi isä arestin oven sekä päästi Pekan vapaaksi.
Kalmankalpeana astua hoiperteli mies vähin voimin ulos, aivan kuin olisi jo kymmenen vuotta vankihuoneen homeenhajua hengittänyt.
— Myöhäistä — ähkyi hän… Myöhäistä!
— Mikä on myöhäistä, sinä vanha karhu?
— Ehdin jo allekirjoittamaan kontrahdin paholaisen kanssa — ähisi hän ja hampaat suussa kalisivat.
— Puhutte hullujanne, Paavo, — puutuin minä puheesen. — Mitenkä te olisitte allekirjoittanut, kun ette osaa kirjoittaakaan?
— Piirsin verelläni omakätisesti puumerkkini — vastasi hän kolkosti — ja kiertäen ylös karkean paidanhihan, osoitti hän pientä haavaa vasemmassa käsivarressaan, josta vieläkin tippui pisara tummanpunaista verta. — Tuosta pusersi saatana vertani.
— Minkä kontrahdin alle kirjoitit? — kysyi isäni naurusuin.
— Myin itseni saapas-parista sekä punaisesta silkkileningistä, jonka paholaisen on määrä tuoda Rihmasen muoria varten markkinoilta. Vain yhden ainoan ajastajan elinaikaa lupasi.
Syvästi painui mieleeni tämä tapaus, joka ei enää tullut koskaan puheeksi, sillä kukin perheessä sen pian unhotti. Minä yksin pidin silmällä Pekkaa, joka tästedes tuli päivä päivältä yhä harvapuheisemmaksi, kävi joka sunnuntai säntilleen kirkossa ja arkipäivinäkin näin hänen useat kerrat pujahtavan aitan taa lakki pivossa rukoilemaan.