— Miten jaksatte, rakas sisareni? — kysyi herrastuomari kunnioittaen ja hellästi, sillä eihän kukaan ole niin hullu, että suututtaisi tuota noita-akkaa.
— Huonosti jaksan, poikaseni. Olen täynnä haavoja, puremia. Katsokaapas ruumistani.
Näin virkkoen veti hän puoleen peitettä, paljastaen rintansa, jossa oli haavoja, sekä laihat säärensä, täynnä koiran puremia. Luita sinisellä pohjalla — kuten joku vaakunaintutkija sanoisi.
— Hihihi! — virnisteli akka, näyttäen muinaisten hampaittensa asumasijoja, — olin ulkona pienellä asialla viime yönä.
Ja hän katsoa mulkoili useat kerrat punaisilla silmillään lähetystöä, jotta miesten hampaat alkoivat kauhusta kalista.
— Toden totta on hän noita! — kuiskasi minulle Tapani Terttunen. — Ei se hän ole…! Ei hän! — vastasin minä hiljaa. — Tiedän, että noita oli nuori nainen. Näin hänet omin silmin.
Rihmasen muori veti peiton alta laihan riepuihin käärityn kätensä ja uhkaili:
— Vai niin! Luuletteko, ettei vanha Rihmasen muori osaa olla kaunis, jos niin tahtoo. Varokaa itsiänne, ett'ette vielä joskus tapaa Rihmasen muoria kaikkein kauniimman naisen haahmossa…
Herrastuomari nykäsi lautamiestä kylkeen, lautamies nykäsi notariusta kylkeen, nótarius taasen kunnianarvoisaa pastoria ja sanaa sanomatta pujahtivat kaikki toinen toisensa perästä ulos huoneesta.
Neitsy Maria.