— Kauvanpa viivyitkin, Kaapo! Tule istumaan viereeni! — kuiskasi hän raukeasti.
Kaapon pienet silmät suuremmaksi kävivät, hän istui tytön viereen, mutta ei tohtinut häntä syleillä.
— Miksi olet niin arka? Laske pääsi syliini. Sinäkin olet totinen Herran uskovainen; olen pelastanut sielusi. Neitsy Maaria on sallinut meidän rakastaa toinen toistamme.
— Onko todellakin? — kysäsi mies taikauskoisella hartaudella, mutta kumminkin epäilevästi.
— Jumala on todistajani…
Tällä hetkellä alkoi kuu pujahtaa esiin pilvien takaa, ja sen säteet vienosti valaisivat nurmea.
Viileä tuuli puhalsi metsästä. Hiljaa alkoivat puiden oksat häilyä, mutta tyyntyivät taas pian… Ja ilmestyi metsästä taivaallinen näky, nainen; ihanat, vaaleat kasvot, kullankellertävät hiukset, jotka hartioille aaltoilivat, surulliset sinisilmät… lumivalkoisella käsivarrella, joka orjantappuran pistämistä vuoti verta, nukkui makeasti pieni lapsukainen…
— Neitsy Maaria! — kiljahti Anna pelästyneenä.
Sanaa sanomatta peitti Kaapo kasvonsa käsiin.
— Voi minua, pyhä neitsy! Rukoile puolestani! — ähkyi Anna epätoivoissaan rintoihinsa lyöden ja maahan langeten. Olen rikollinen. Olen varastanut rahasi, valhetellut nimesi kautta…