— Pahoja merkkejä — tietävät hoitaja-akat, jotka tällaisissa tilaisuuksissa ovat täynnä sanoja, neuvoja. Siin' oltiin! Isien viha on käynyt lapsille kiroukseksi. Rakkaus on syynä, jos poika kuolee… Joku erinomainen ilonsanoma ehkä vielä auttaisi.
Samaa tuumii vanha lampurikin.
— Kuulepas, Yrjö; olen tässä tuuminut… Teen sinun tähtesi. Olkoon menneeksi, sinun tähtesi. Enhän minä tiennyt, että niin rakastat Boriskaa. Pidin sinua poikanulikkana, enkä ottanut huomioonikaan… en tahtonut huomata. Älä sure; en minä enää ole vastaan, menen kosimaan puolestasi.
Kuihtuneen nuorukaisen kasvoille ilmestyy hymy, heikko, laimea. Hän nostaa päänsä käsivarren nojaan…
— Vielä tänäänkö, isä kulta?
— Ajan ensin karjan laitumelle ja annan paimenpojan kaita sen ajan, kun käyn naapurissa.
Sairas katsahtaa kiitollisesti isäänsä ja kysyy ajatuksiin vaipuen:
— Koska tulette takaisin, isä kulta?
— Illan suussa… vähän ennen kuin muulloin.
— Pitkä aika odottaa! — huokaa poika. Mutta yhtä pyydän: Boriskan isällä on neljä kelloa… tunnen ne äänestä… jos asia on käynyt hyvin, jos saan tytön, niin pyytäkää nuo kellot ja sitokaa ne neljän uuhen kaulaan, — jotta jo kaukaa saisin kuulla.