Vanha Demetrius lausui julki tuon synkän aavistuksen.
— Tai ehkä tyttö ei tahtonut viedä niitä muassansa sinne… minne meni…
Isän pää painui alas; ei tohtinut kysyä, mitä naapuri tarkoitti. Sanaa sanomatta, ajatuksiin vaipuneina katsoa tuijottivat molemmat veteen. Leikkisä Ipoly-joki ei liioin heistä piitannut, vaan juoksi iloisesti menojaan… ei kielitellyt mitään.
Ehkäpä tiesi, miksi oli tuo suruisen näköinen, ihana neito riisunut kengät jalastansa. Siksi, kun ei niitä enää tarvinnut; enkelit astelevat avojaloin tuolla ylhäällä…
* * * * *
Varpaisillaan liikutaan sairaan kodissa. Yrjö on entistänsä heikompi; kuuntelee, odottelee: "voi, kun eivät uuhet jo tule!"
Turhaan koettavat hoitaja-akat selittää, ettei vielä ole ilta; tavan takaa täytyy avata ikkuna, jotta sairas saisi omin silmin nähdä, miten aurinko vielä paistaa täydeltä terältänsä.
"Voi, kuinka verkalleen aika kuluu! Menkää katsomaan, eikö tieltä jo nouse tomua, eikö karja jo tule!"
Vielä ei ole päivä puolillakaan.
Sairas ei tuosta tyynny; ehkei selitystä enää käsitäkään. Häntä alkaa kovasti nukuttaa, pää vaipuu voimatonna vuoteelle, silmät menevät umpeen.