— Kuulen kellojen äänen… kuiskaa hän — kuulen, kuulen…
Suloinen hymy punastaa kasvot, mutta pian astuu taas sijaan sinertävä lyijyn väri.
… Kellot kuuluvat yhä lähemmältä. Jo kuulee hän tulevien lammasten jalkojen kopinankin. Neljä uuhta hyppelee iloisesti lauman edellä…
Sairas näkee, silmät ummessa, hän vielä kerran ne tahtoisi avata, mutta vain silmälaudat näkyvät; vielä kerran aikoo hän hengittää raitista ilmaa, mutta paljaasen korinaan se jääpi.
* * * * *
Illan tullen saapui lauma; suruisesti kilisee vain yksi kello. Neljän isoimman uuhen kaulassa ei ole mitään.
— Tulitpa vihdoinkin vanha Demetrius!
Äreillä mielin heitti hän takin yltänsä.
— Tulin, mutta kellot eivät soi siten, että poikani paranisi.
— Käy sisään! Poikasi on jo kuullut niitten äänen ja parantunut!