— Mikä karitsa, lapsukaiseni?
— Oma Sokuri-niminen karitsani, jolla on mustat pilkut selässä ja punainen nauha kaulassa. Kyllä sen hyvin tunnette…
— En ole koskaan karitsaasi nähnytkään — vastasi hän nähtävästi närkästyen. — Laita itsesi täältä, sanon minä…
Sitté kääntyi hän lautamiehiin:
— Todellakin on katto jo vanha ja rappeutunut, herra tuomari, se vuotaa…
— Niin vuotaa, — mutta teillä näyttää olevan parasta katsella omia nurkkia ensin.
Paavo punastui korviin saakka tästä ivallisesta syytöksestä. — Vannon, herra tuomari; tuon karitsan suhteen…
Tyttönen kummastellen katseli, kun Paavo kiivaasti veti esiin lammasnahka-turkkien alta kätensä ja nosti kaksi lihavaa sormea päin taivasta.
— Vannon tässä vapaan taivaan alla, elävän Jumalan kautta, että…
Hänen kättänsä kohottaessaan antoi kaulusrihma edestä myöden, se kun oli itsestään auennut ja uudet, raskaat turkit alkoivat luisua vähitellen alas, kunnes äkkiä kokonaan putosivat maahan.