Huudahtaen hypähti Anni pudonneen vaatteen luokse.
Kaikki katsoivat tyttöön. Paavonkin suuhun jäi toinen puoli valaa, jonka aikoi tehdä. Hyvä olikin, että sinne jäi.
— Kulta karitsaiseni! Sokuriseni! — huudahti tyttö surullisesti.
Hän kumartui turkkien päälle. Painoi päänsä siihen kohtaan, missä näkyi vuorissa kaksi mustaa pilkkua…
Hyvin olivat turkit tehdyt, puhtaiksi pestyistä karitsannahoista oli koko vuori, missä nuo kaksi pilkkua vielä sentään selvästi näkyivät.
Pikku Anni sitä kyynelillänsä pesi vielä puhtaammaksi.
Annan velka.
Oikeus paraikaa istui. Ulkona piiritti sumu suurta lakitupaa ja miltei sysäsi kokoon sen seiniä, hälvensi ikkunoista jääkukat. Mitäpä kukista täällä?
Salissa oli ilma raskas ja tukahuttava, rasvanahan ja paloviinan haju ylinnä, verkalleen pyöri ylimmäisessä ikkunaruudussa oleva lyijyinen venttiili.
Lautamiehet istua könöttivät väsyneinä kukin tuolillansa; yksi heistä oli ummistanut silmänsä, ja kädet riippuivat hervottomina, kuunteli notariuksen kynän rapinaa; toinen piteli haukotellen lyijykynää hyppysissään. Tuomari veti lasisilmät nenän päähän ja pyyhki hikistä otsaansa. Hänen harmaat, terävät silmänsä olivat kääntyneet tutkivasti ovea päin, mistä juuri äsken astuivat ulos viimeiseksi esillä olleen jutun henkilöt, kantaja, kutsutut todistajat ja vastaajat.