— Onko siellä ulkona vielä joku? —- kysyy hän verkkaan ja kylmästi oikeuden palvelijalta.
— On eräs tyttö, — vastaa tämä.
— Anna tuon tytön tulla sisään.
Ovi aukeni ja tyttö astui saliin. — Raitis ilmavirta aaltoili samassa sisään ja silitteli lempeästi kasvoja, kutitteli silmäluomia; näkyipä auringonsäteenkin läpi sumu tunkeutuvan ikkunaan ja siinä tanssivan jääkukkien keskellä, sekä jakautuvan sitte oikeussalin seinille ja esineille.
Siinä oli neitonen. Soma, solakka vartalo, jota peitti uusi lammasnahka — mutta niin sirosti, kuin olisi se hänen yllensä ollut valettu. Tummat silmät kainosti maahan luodut; korkea, kaunis otsa murheellisen näköisenä, koko olento miellyttävänä, liikkeet sievät, hameen kahina hurmaava.
— Mitä asiaa, lapsukainen? — kysyy tuomari jäykästi. (Tuollaisella piintyneellä, ankaralla virkamiehellä ei näy ollenkaan olevan hellempiä tunteita).
Tyttö oikaisee mustaa huivia päässään ja vastaa syvästi huo'aten:
— Kovin on ikävä asia.
Hänen äänensä on vieno ja surullinen, tunkeuu sydämmeen saakka, ikäänkuin soitto, joka vielä vaiettuansakin on ilmassa väräjävinänsä ihmisten mieliä lauhduttaen.
Tuomarin katse ei ole enään niin ankara; kuninkaan kuva ja kuvernöörin tuolla seinällä ystävällisesti tyttöä hiljaa kehoittavat sanomaan vain asiansa.