— En myy vuortani…! en maar myykkään. Ei siitä herralla kumminkaan olisi mitään hyötyä… Minä taasen olen siihen mieltynyt, olen todellakin mieltynyt.
Mieleen johtuivat kivet, jotka hän oli taskuunsa noukkinut. Suu kävi hymyyn ja hän viittasi salaa silmää iskien Esteriä tulemaan luoksensa.
Ilosta loistavin kasvoin juoksi lapsi veljen tykö, tarttuen esiliinansa molempiin alakulmiin? tottapa tähän mahtuvat veikon tuomiset.
Emerik latoi kiven toisensa perästä esiliinaan, arasti katsellen, josko ne kelpaavat siskolle? Kelpaavat kai?
Esteri iloissaan paukutteli kätösiänsä, tai ehkä senkin tähden, että vetäisi Liisan huomiota puoleensa, aivankuin olisi sanonut: "katsos, mitä minulla on!" Sitté istui hän pöydän ääreen takaisin, ensin aivan erilleen Liisasta. Käteisin katsein mittaelivat pikku sisarukset toistensa leikkikaluja, kumman olivat paremmat; mutta molempien muodosta näkyi, että kylmä kateus on katoomaisillaan.
— Kuulepas, poikani… puhui vieras herra levotonna. En tullut pilojani puhumaan, vaan olen vakaisella kauppa-asialla… minä olen Belédin tehtaan isäntä.
— Tuo rikas mies — puuttui Mikko uteliaasti puheesen — jonka oma on lasitehdas ja iso karjatalo?
— Juuri lasitehtaan vuoksi olen tullut. Tarvitsen Bogátin maata lasin valmistukseen. Tähän asti olen tuonut tarvittavat aineet neljän penikulman päästä, kun en ole tiennyt, että Bogátin sisusta on niitä täynnä. Tänään olen antanut sen tutkia. Minulle on tuo vuori suuresta arvosta, se kun on niin lähellä. Ostan sen ja maksan hyvän hinnan.
Mikon kasvot kävivät tulipunaisiksi, mutta sitä vaaleammiksi Emerikin.
— En voi luopua tuosta vuoresta — virkkoi hän estellen. — Olen saanut sen periä, pysyköön se omanani.