— Ei sinun vilu tule, niin käärin sinut vällyihin. Huomenna olette molemmat kotona taas.
— Hyvä; olkoon menneeksi, mutta pannaan kulkuset myöskin valjaisin.
— Kyllä maar! En pane kulkusiani kulumaan.
— Mutta minä en lähde ilman kulkusia — virkkoi Anna nyreillä mielin — siinä tapauksessa saa Talvelan muori jäädä taloon; kelpo vaimo hän onkin… Jumalan kiitos, että meillä on semmoinen ihminen.
Tällainen vihastuminen on vain pieneen utupilven hattaraan verrattava.
Ei siitä sadettakaan syntynyt, niin pian se haihtui.
Anna lähti noutamaan äitiänsä, ja kuten aikomus oli, palasi seuraavana päivänä illan suussa matkareki kulkusineen kotitalon pihalle.
Ensin hyppäsi nuori emäntä ulos reestä ja juoksi sisään miehensä luo:
— Voi, nyt on äiti täällä…! Juostaan pois. Mennään puutarhaan, sillä heti alkaa jupakka.
Se oli jo sillävälin alkanut. Päästyänsä peittojen alta reestä ulos, äiti jo ulkoa pihalta huusi: