— Vai niin! Missä on tuo henkilö? Kun saisin nähdä kyykäärmeen! Kyllä minä hänelle tien ulos osoitan! Kuules, Talvelan muori! Tulepas tänne, eukko pahainen!
Lapset menivät piiloon huoneesta kiiltävän viinimarjapensaan taakse; heidän poskensa eivät olleet vain kylmästä punaiset, vaan enemmän pelosta. Eivät tohtineet oikein hengittääkään; sydän sykki kummankin sangen kovasti.
— Kuuletko? Voi, kuuletko — kuiskasi Anna, kun tuuli toi heidän korviinsa tuvasta silloin tällöin kovempia ääniä, — hyvä Jumala, kun vainen kunnialla päättyisi tämä kauhea päivä!
Minne joutui Galluksen Leena?
Ei sopisi bodokilaisten liioin kivennäisvettänsä kehua! Kun on totuttu tavalliseen lähdeveteen, niin juodaan sitä vain; ei sovi kivennäistä kaivata. Vesi kuin vesi! Turhaan on sinne heidän ruostelähteensä luokse asetettu rajavartija, pyhimyksen Vendelinin kuva; bodokilaisilla on vedestä ollut enemmän harmia kuin iloa.
Vesi on tosin sangen väkevää; hurmaa varpuset ja pääskyt, jos aivan matalalta sen kohdalla lentävät, ja juovuttaa niin, että kuolleina ilmasta maahan putoelevat. Se on ollut monen pikkulinnun surma.
Tuonnoin meni lähteen ohitse liuta slovakilaisia Bresinasta, ja kun yhden heistä oli jano, niin ammensi hän isolla hatullansa siitä vettä ja joi aika kulauksen.
— Hyvät ihmiset! — virkkoi mies kauhistuen — viiniä, on hitto vie viiniä!
Mies mieheltä tuota maistelemaan. Viiniä on kun onkin, vaikka vähän liiaksi vedellä lievennettyä.
Ahnaasti ruvettiin sitä juomaan siinä luulossa, että nyt todellakin viiniä ahmitaan. Tuosta slovakit päihinsä tulivat, nostivat semmoisen hypyn ja metakan lähteen luona, jotta koko Bodokin kylä kokoontui tuota ihmettä katselemaan.