Niin punastuvainen ja kaino oli Leena, ihan lapsi vielä; ihme ja kumma, kun hänkin rupesi tuolla lähteellä käymään.
Se oli siilien aikaan kun nuo hevossaksat kylässä majailivat ja kapakassa harjakannuja tyhjentelivät. Suurin velikulta heidän joukostansa, eräs Yrjö Kaisla niminen mies, tavan takaa tytöille iski silmää, ja tapasipa jonkun kerran pikku Leenankin.
Hän oli pulska nuori mies. Käy täällä kerran vuodessa ja ostaa aina parhaat hevoset. Väliin kymmenen, toisinaan yhdeksäntoistakin. Ja siitä saattaa arvata, josko kuninkaat tänä vuonna sotaa aikovat.
Talvisin leski sanoi pitäneensä tarkasti silmällä tuota puolikasvuista Galluksen tytärtä… Toissa päivänä illalla poika ja tyttö keskenänsä alkoivat puhella, eilen Yrjö jo häntä nipisti poskesta. Tosin Leena löi häntä kädelle, mutta tänään jo suudeltiin — eikä tyttö enää koettanutkaan häntä suulle lyödä.
Ei ole aina sentään Talvisen muorinkaan sanoja uskomista, ei ainakaan Leenasta puhuttaissa, sillä ei tyttö ole semmoista kasvatusta saanut; hänen äitinsä on ankara vaimo ja pitää lapsensa kurissa.
Mutta hieman epäiltävää on sentään, kun jo on joku aika talossa käytetty sangen paljo kivennäisvettä. Tuona, yllämainittuna päivänä esimerkiksi oli Leena kolme kertaa lähteellä. Kotona ei hänellä ollut hetkeäkään lepoa, teki kaikki askareet- nurin.
Galluksen muori kiukusta säkenöi.
— Mitä sinä taasen tuolla ruukulla kädessäsi? Minne taas aiot juoksennella? Mitä asiaa sinulla on lähteelle niin usein? Tahtoisin tietää, häh?
Leenan vaaleat kasvot tulipunaisiksi lensivät. Ei olisi saanut mistään hinnasta sanaa suustansa tulemaan.
— Riisu heti paikalla yltäsi tuo pyhäröijy! Sinä, sisilisko, kehtaat panna päähäsi silkkihuivin. Onko se arkivaate kunniallisten ihmisten lapsille? Ota päästäsi heti! En ole ostanut sitä kylänkäymistä varten, vaan mennäksesi sunnuntaisin Herran huoneesen.