Leena pirahti itkemään ja otti vavisten, peläten juhlavaatteet yltänsä.
— Korjaa nyt luusi näkyvistäni! Mutta sen sanon, jos rikot tuon ihka uuden ruukun niin… Herrainen aika, kolmas ruukku laskiaisesta asti… Jos rikot astian, niin älä tule enää silmieni eteen! Älä palaa takaisin, sillä niin totta kuin minä olen Galluksen leski, niin muserran sinut mäsäksi! Kuuletko, hei, riisu jalastasi kengät myöskin!
Tyttö irroitti silkkinauhan pitkistä, tummista hiuksistaan ja riisui kengät jalasta. Läksi avojaloin, aivan kuin mökkiläisten lapset. Tuumi ensin olla menemättä, mutta meni kumminkin. Ehdottomasti veivät jalat hänen tuolle kirotulle lähteelle, tai oikeammin sanoen: sydämmensä vei hänet.
Ilta alkoi joutua. Kellonsoittaja Ruuko-Jooseppi hääri jo kylän päässä kellokastarin juurella, odottaen vain kunnianarvoisen pastorin lehmien tuloa laitumella, sillä niitten saapumisesta riippui Bodokin iltaläppäyksen tapahtuminen oikeaan aikaan.
— Minne matka, Leenaseni?
— Lähteelle, Juuso setä! Miten jaksatte?
— Kiitos kysymästäsi. Voimiseni on niin ja näin. Enimmän mielelle käy, kun minun patruunani ovat menneet, nuot hevossaksat, näetten.
— Menneet? Mitä sanotte? — sopersi Leena hiljaa.
— Kas tuolla ne menevät… Yksi seikka minua vain harmittaa, se, kun eivät ostaneet hevostani… vaikka olisin myynyt sangen halvasta.
—- Mitä hevosta? — kysäsi Leena levotonna.