— Minun, tiedäthän Leenaseni… Pyhän Mikaelin hevosta ["Mikaelin hevoseksi" Unkarin rahvas sanoo ruumispaaria. Suom.] tarkoitan, hehehe. Sitä heille tarjosin, hihihi!
— Aina laskettelette pilojanne, Juuso setä! — huudahti tyttö ja juoksi oikotietä Välkkyvän riihen ohitse suoraan kivennäislähteelle.
Sinne saavuttuansa ei hän nähnyt yhtään ihmistä, sitoi nuoran ruukun korvaan ja ensin vähän aikaa sitä ilman aikojansa nuorasta pyöriteltyään päästi hän astian varovasti veteen.
Vesi pulppuili, kunnes ruukku tuli täyteen, mutta ei tyttö sitä huomannut, että astia oli täynnä, sillä hän yhä vain katsoa tuijotti maantielle päin; saksojen olisi jo pitänyt ehtiä tänne!
Tokkohan Yrjö tuntee minua tieltä! Voi, jos tuntee! Ja voi, jos on tuntematta!
Tunsi kuin tunsikin. Eipä hänellä suotta ollut niin suurta ja vilkasta silmäparia, jo kaukaa hän tähtäsi tytön.
Hän ajoi viimeistä hevosta, seisahti heti ja riensi lähteelle. Saapui paraasen aikaan asettamaan ruukkua Leenan selkään.
Tyttö paran käsi vapisi, jotta töin tuskin sai sidotuksi ruukun nauhoja vyötäisillensä. Eivät ne aivan hyvin kainalon alle tulleetkaan.
Yrjö auttoi ja laittoi nauhat. Ja kun hän kerran oli näin lähellä, niin kiersi hän samalla kertaa kätensä solakan uuman ympäri. Vahinko olisi ollutkin niin olla tekemättä.
— Ai, älä riko ruukkuani. Taikka en tohdi ikinä enää mennä kotia!