— Sepä minun mieleeni olisikin. Älä menekään, vaan tule kanssani, Leena!
— Älä puhu joutavia… taikka juoksen heti tieheni!
— Otan sinut mukaan, jos vain tulet. Pidän sinua kunniassa ja rakastan sinua. En anna tuulenkaan päällesi puhaltaa, vaan lämmitänpä sijankin, johon asetan sinut istumaan.
Hänen intohimoinen äänensä teki tuulispään tavalla Leenan kasvot veripunaisiksi.
— Ei… Älä puhu noin. Älä murehuta mieltäni…! Olet jo nainut mies.
Niin on minulle kerrottu…
— Vannon, että rakastan vain sinua… enkä ketään toista. Tule kanssani… vien sinut semmoiseen paikkaan, ettei kukaan tiedä. Siellä me sitten eletään kahdenkesken.
— Älä kiusaa minua! Herra Jumala älä ylenanna!
— Huomaanpa, että rakastat sinäkin, turhaa on kieltääkiin Tulepas nyt, älä noin vapise, istu pian rattaille, ei sitä kukaan näe.
Mutta kas… mikä harmi! Tuossa tulee karjalauma vastaan. Galluksen
Mansikan kaulassa soi kello tutusti. Ihan vierestä meni ohitse
Mansikka, katseli niin kummallisin katsein Leenaa ja pudistipa vielä
päätäkin.
— Kas Mansikka! Mansikka…! Meidän Mansikka kutsuu minua kotiin.