Väkisin irroitti tyttö itsensä miehen syleilystä ja juoksi lehmän perässä kotiapäin.
Mutta saavuttuansa noin sadan askeleen päähän äärimäisen ladon kohdalle ja ollen jo vaarasta milt'ei pelastuneena, ei hän malttanut olla luomatta taaksensa katsetta Yrjöön vielä kerran… viimeisen kerran.
Ja kun hän äkisti käännähti, — niin, hyvä Jumala — töytäsi hän ruukun vasten erästä ladon nurkasta ulos pistäytyvää hirttä. Voi, taisi ruukku särkyä?!
Ei tyttö sitä huomioonkaan ottanut, vain katsella tuijotti Yrjöä, vain Yrjön hän näki, tunsi hänen suukkonsa palavilla poskusillaan. Mutta ei tuntenut sitä, että vesi pulppuili ulos ruukusta, kasteli paitaa, juoksi alas pitkin hameita. Hieno palttina tarttui soreaan vartaloon ihoa myöden ja toi sen todellisen muodon näkyviin… Tuolla Yrjö vielä seisoi lähteellä ja viittoili häntä tulemaan takaisin.
— Äläs, olethan nyt… Olet rikkonut ruukkusi, lapseni! — puhutteli häntä äkisti selän takaa Juuso setä. Kylläpä nyt saat äidiltäsi kotona kyytiä!
Tämä kunnon mies juuri oli ollut läppäämässä, ja nähdessään, miten Leena pelästyneenä sivalsi kädellä pitkin selkäänsä ja ihan kalpeni pelästyksestä, tuli hänen tyttö parkaa oikein surku.
— Noh, älä viitsi noin pelätä! Minä lähden tästä edellä ja lepytän äitisi; tiedän hänen olevan sangen tuiman muorin. Odottele sinä täällä siksi kotvasen aikaa.
Leena jäi seisomaan, nojasi tuota hirrenpäätä vasten, johon hänen ruukkunsa oli särkynyt, ja katsoa tuijotti kyynelsilmin avaruuteen, tai ehkäpä kivennäislähdettäkin päin.
Iltahämärä vähitellen laskuusi talojen ja maiden yli. Se kääriytyi myöskin Leenan ympärille.
Ehk'ei hän enää nähnytkään, miten tuo mies tuli lähteen puolelta häntä yhä lähemmäksi. Ehk'ei Leena olisi jäänyt seisomaan, jos olisi tuon havainnut, mutta ei sekään ole mahdotonta, että hän miestä juuri katseli ja odotteli.