Niinkuin tiedämme, ei tuo kurja runo säästänyt itse kuningastakaan.
Mutta myöskin vakavat piirit moittivat herra Prónayta, että hän ryhtyi moiseen tehtävään.
»Eikö hän häpeä», sanoivat he äänekkäästi nauraen. »Ihminen, joka jo kampaa itseään pyyhinliinalla!» [Se merkitsee: hän on kalju.]
Bánffy sanoi eräillä päivällisillä Czoborin luona: »Kuningas tahtoo tehdä vielä suuremman ihmeen kuin Jeesus. Jeesus on yhdellä kalalla tyydyttänyt ties kuinka monta miestä, mutta kuningas lähettää yhden vanhanpojan ties kuinka monelle sadalle naiselle.»
Sukkeluudet sinkoilivat sinne tänne; ne olivat tosin laadultaan karkeat ja sopivat niihin raskaisiin saappaisiin, kypäriin ja panssareihin, joita silloin käytettiin.
Hienot hiotut huomautukset uinuivat vielä niiden kivien alla, joista kerran rakennettaisiin kouluja.
Mikä on totuus, on totuus. Ainakin oli turha lähettää Prónayta Siebenbürgeniin, sillä kuningas sai kotonakin kuulla Fogarasissa tapahtuneesta kohtauksesta. Bánffy, Rozgonyi ja Kanizsay, jotka siihen aikaan kuuluivat Szilágyin seurueeseen, antoivat hänelle siitä tietoja.
»Teidät majesteettinne tekisi järkevimmin, jos kokoisi kaikki sokeat miehet koko maasta ja lähettäisi ne Szelistyen naisille, sillä kautta kunnian ja autuuden, kauniita he eivät ole.»
Tämä kaikki ei paljoa haitannut asiaa. Siitä puhuttiin. Se ei tee mitään, puhuttakoon vain! Mutta paha johtui siitä, että nuo vähäpätöiset myrkytetyt nuolet, pienet neulanpistot, leikillinen pilkka suututtivat rouva Prónayn, o.s. Magdalena Gálsyn, Elisabet Szilágyin [Elisabet Szilágyi oli kuningas Matiaksen äiti] rakkaimman hovinaisen.
Siksi siitä tuli suuri tapahtuma, ja nainen voi helposti siirtää surunsa toisen naisen sydämeen, niin että Elisabet soimasi kuningasta siitä, että tämä oli upottanut Prónay-raukan vanhan pään näin rivoon juttuun pannessaan matkan hänen tehtäväkseen.