Matias hymyili.
»Ah, kiltti äitiseni, älä usko hoviväkeen. Sinunhan tulisi tuntea heidät. He näkevät kaikki kierossa valossa ja kertovat sen vielä kierommin. Nyt on kerta kaikkiaan puhe siitä, että erään tienoon miehet ovat kuolleet sukupuuttoon ja pellot viruvat kesantona, joten naiset siis vaativat työvoimaa.»
»Häpeämättömät oliot», sanoi rouva Elisabet halveksivasti; »sinä et toivottavasti ole mokomaan suostunut?»
»Se ei ole minun vallassani», vastasi kuningas. »Mikael Szilágyi on jo järjestänyt sen asian, ja minä haluan, että hänen määräyksensä pysyy pyhänä.»
»Niinkö?» sanoi kuningatar-äiti otsa synkistyneenä. »Siis Mikael
Szilágyi — tosiaankin nyt hän onkin vain Mikael Szilágyi.»
»Tarkoitan, eno —»
»Voisit lisätä: enoni, 'rangaistusvanki'. — Voi teitä lapsia!»
Ja kyyneliä valui hänen kauniista, sinisistä silmistään. Matias tuli ilmeisesti liikutetuksi.
»Kuinka hyvä onkaan, äiti kulta, että voitte itkeä. Nähkääs, kuningas ei saa itkeä milloinkaan, ja kenties hänenkin sydämeensä usein koskee, mutta itkeä hän ei saa. Kuningas on todellinen vanki, orja, koska hän tietää olevansa kuningas. Hän ei saa olla turhantarkka eikä arka. Teidän silmissänne asiat näyttävät toisenlaisilta, koska voitte nähdä niistä vain yhden puolen. Kun asia on tällainen, että Szelistyeen on toimitettava miehiä, jotta maa jälleen jotakin tuottaisi, silloin se on teidän silmissänne järkevä aloite, mutta kun naiset vaativat miehiä itselleen, pidätte te sitä häpeämättömänä. Kuningas sitävastoin käsittää sen samaksi, sillä kuningas ei saa ajatella vain sitä, että pelto työntää kortta, vaan että myöskin syntyy sotamiehiä.»
»Ja mihin sinä tällä kaikella tähtäät?» kysyi Elisabet terävästi.