»Ellei hän olisi niin kateellinen.»
»Sanokaamme mieluummin naurettava; hän houkuttelee meidät tänne, lupaa meille sitä ja tätä, ja nyt hän tuhlaa tällaiset kaunottaret kaikennäköisille kulkureille.»
»Se on synti Jumalaa vastaan. Samaa kuin joku tahtoisi ravita härkiä sahramilla.»
»Sitäpaitsi hän on itsekäs. Hän arvelee: minulla on jo, mitä tarvitsen, sillä minun käteni on pisin; kuopikaa ja raapikaa te lyhytkätiset, niin tekin saatte jotakin!»
»No saammepa nähdä, tuleeko kolmas.»
Toinenkin vihkiminen suoritettiin pian. Urut alkoivat uudelleen soida, mutta pastori jäi vielä alttarin ääreen, ja kaikkein silmät olivat suunnatut ovea kohti. Tulisiko Anna Gergely? Ja kenen kanssa hän tulisi? Mutta Anna Gergelyä ei kuulunut. Kului kymmenen minuuttia, kaksikymmentä minuuttia, mutta hän ei vain saapunut. Tänään ei siis tulisikaan kolmatta vihkimistä. Ihmiset katsoivat taas toisiinsa ja iskivät viekkaasti silmää. Hm, niin, mitäpä muuta meidän tarvitsee tietää? Eikö tämä ole kyllin selvää?
Mutta Anna Gergely oli tänä aikana (kuten varmalta taholta tiedämme) kuninkaan vastaanottosalissa.
Hänen majesteettinsa oli itsekin hämillään. Mutta mitä tässä hänen majesteetistaan puhun? Hän ei nyt ollut kuningas, vaan hupsu poika.
Kun ovi avautui ja Annan kahisevien hameiden kera hiipi sisään raikas tuulahdus, hypähti Matias kuin sähköistyneenä pystyyn ja juoksi häntä vastaan. Anna aikoi langeta polvilleen, mutta kuningas esti sen tarttuen hänen käteensä.
»Istu mieluummin tähän, kaunis pikku nainen; no, istuhan toki, kun käsken, äläkä ole minulle nyreissäsi, vaikka olen kuningas. Tule lähemmäksi, vielä lähemmäksi, älä pelkää, eihän kuningas pure. Ja jos haluaisit olla kiltti, voisit vallan unohtaa, että minä olen kuningas.»