Samalla hän kietoi käsivartensa Annan solakalle vartalolle.
»Voi, hyvä Jumala», huudahti Anna koettaen vapautua; »mitä maailma sanoisi, jos se nyt näkisi teidän majesteettinne?»
Salaa surumielisesti Matiakseen katsahtaen hän hypähti pystyyn ja liukui kuin käärme hänen sylistään.
Kuninkaan kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi; hänen sinisenharmaissa silmissään loisti kuumeinen kiilto, ja niinkuin hieno kirjava villalanka irtaantuu kerästä, vierivät palavat rukoilevat sanat hänen huuliltaan.
»Näetkös, millainen sinä olet!» sanoi Matias nuhtelevasti. »Halpana nuorukaisena olisin sinulle kelvannut, mutta nyt sinä rankaiset minua, koska olen kuningas. Enpä totisesti mahda sille mitään. Kannan kruunua, en voi sitä panna pois, mutta se on raskas. Iloitsen ruususta, koska se on soma ja kevyt, mutta en saa sitä nostaa luokseni, sillä kumartuessa putoisi kruunu päästäni. Sinä kai ymmärrät minua…»
»Suvaitseeko majesteetti laskea minut irti? Rukoilen sitä…»
Kuninkaan silmät tuijottivat häneen himoiten, ahmien koko hänen olemustaan.
»Et siis voisi rakastaa minua? Vastaa minulle! Vastaa vapaasti ja avomielisesti, ikäänkuin olisin maalaispoika, joka on kaivon luona pysäyttänyt sinut tehdäkseen sinulle sellaisen kysymyksen.»
Nainen nosti päänsä ja vastasi: »Sepä siinä juuri on, se juuri… en voi ottaa teidän majesteettianne siltä kannalta (ja hänenkin kasvonsa kävivät kuumeisen hehkuviksi). »Sillä en voi rakastaa ihmistä, jota minun täytyy pelätä, mutta sitä, jota rakastan, en pelkää.»
»Sinä siis pelkäät kuningasta?» huokasi Matias.