»Hän on minusta niin korkea, niin ylevä; veri hyytyy suonissani, kun ajattelen, että puhun hänen kanssaan.»
Kuningas huomasi, että hänen täytyisi muuttaa menettelytapaa.
»No, hyvä on», sanoi hän näennäisen huolettomasti; »jos asian laita on niin, täytyy kuninkaan alistua välttämättömään. En lapsenakaan voinut pitää kädessäni vangittua lintua, sillä pienen pelästyneen sydämen sykintä koski käteeni. En aio pitää sinuakaan vankina tai pakottaa sinua mihinkään. Mutta kun jo olen huolehtinut tovereistasi, miksi en siis tekisi jotakin sinunkin hyväksesi? Tule siis, istu jälleen tänne viereeni ja neuvotelkaamme rauhallisesti ja ystävinä, kuinka voisin pitää sinusta huolta.»
Hän ahdisti Annaa puheillaan niin kauan, että sai hänet jälleen istuutumaan marmoripenkille viereensä.
»No, sanoppa minulle, menisitkö mielelläsi naimisiin?»
»Se on naisen kutsumus», vastasi toinen ujosti.
»Oletko löytänyt jonkun minun hovistani?»
»Teidän majesteettinnehan tietää kenet…» ja hänen haaveileva katseensa hiveli kuningasta.
»Ja paitsi häntä?»
»En ketään, en ketään.»