Nuoren naisen kieli kävi niin lipevästä (olihan aihe kerrassaan mielenkiintoinen), ettei hän ollenkaan olisi huomannut kuninkaan ilkikurista ajanvietettä, ellei olisi nähnyt sitä kaikki paljastavasta venetsialaisesta kuvastimesta.
»Voi kauheaa, minä hälytän kohta, teidän majesteettinne!» huudahti hän pelästyneenä.
»No, no, älä tee tuhmuuksia, sinähän näet, että me puhelemme sinun tulevaisuudestasi. Mitä siis sanoitkaan? Sinulla ei ole myötäjäisiä? Eikö niin, jotakin sentapaista sinä mainitsit olevan esteenä?»
»Kyllä teidän majesteettinne.»
»No hyvä, minä tahdon antaa sinulle myötäjäiset», lohdutti häntä kuningas; »sinä saat niin paljon peltoa Sepsin viljavalta ylätasangolta, jota sanotte 'kauniiksi pelloksi', niin paljon kuin voit ympäröidä tavattoman pitkinä hiuksillasi, kun panet kunkin yksityisen hiuksen toisen jatkoksi.»
Annan silmät säikkyivät, tämä lupaus ihan huumasi hänet, ja hänen verensä sykki kiihkeämmin. (Siebenbürgiläisveri on mullalla sekoitettua.)
»Ja se kaikki on sitten minun omaisuuttani?»
»Tietysti, kun kuningas sen sinulle antaa.»
Hän vaipui haaveihin; hänen mielikuvituksensa näkyi harhailevan jossakin Sepsin tienoilla, missä vuoristo uneksii olevansa alatasanko, koska kangastus leikkii sen kiireellä, jälkimäinen taas pitää sitä »Nemere»-merenä, koska se raisussa oikussaan menee sinnekin leikkiä jatkamaan. Näillä kokeneilla salaperäisillä luonnonvoimillakin on omat pettymyksensä.
»Siitähän tulee kovin paljon peltoa!» riemuitsi Anna Gergely.