»Teidän majesteettinne poissaollessa puhutteli valtakunnanpalatini heitä.»
»Mitä palatini heille sanoi?»
»Olen kuullut hänen armonsa nipistäneen heitä poskesta — sellaisesta ei voi vanhuskaan pidättyä — mutta en tiedä, mitä hän on sanonut heille. Todennäköisesti joko että heidän on odotettava kuningasta tai että riittäisi, kun hän on heidät nähnyt. Hän kyllä todistaisi heidän kauneutensa…»
»No, niin hän toivottavasti ei ole sanonut», keskeytti hänet kuningas; »olisihan ollut viisainta, jos hän olisi lähettänyt heidät suoraan tänne. Jumaliste, meitä ilahduttaisi hiukan lörpötellä ja laskea leikkiä yksinkertaisen paimenkansan lapsellisten tytärten parissa. Mitä siitä sanotte, hyvät herrat?»
Kaikki iloiset toverit hyväksyivät kuninkaan sanat. Olisivathan he yhtyneet niihin, vaikka niistä olisi kehittynyt vaara, saati sitten nyt, kun niistä vain voi tippua hunajaa.
»Olisi hyvä lähettää esiratsastaja heitä hakemaan!» esitti Barnabas
Drágffy.
»Kutsunko jonkun?» tiedusti Gregor Rozgonyi, kaunis kotkannenäinen poika, innokkaasti tarttuen tähän ehdotukseen.
»Oho! Malta hiukan! Sitä pitää ensin miettiä», torju Matias, joka pikku asioistakin mielellään filosofoi. »Tämä juttu ei sittenkään ole tavallinen, eikä siinä suinkaan ole mitään järkevää. Ergo (siis) se on narrimainen asia; niinpä on kysyttävä narrilta neuvoa. Kutsukaa tänne Mujko.»
Neljä miestä riensi hakemaan narria. He etsivät häntä kuin nuppineulaa, kunnes vihdoin löysivät hänet karjatarhasta sikolätin edestä, missä hän oli tutkivinaan sikojen röhkinää. Sillä koko hänen taitonsa perustui tällaiseen. Hovinarria ei tule kuvitella sellaiseksi kuin heitä kirjoissa kuvaillaan: että sukkeluus ja äly heistä noin vain tupruaa kuin laava Vesuviuksesta. Kaikkea vielä! Kaikki keskiajan narrit eivät ole lausuneet niin paljon älykkäitä mietelmiä, että ne täyttäisivät kymmentäkään sivua.
Nerokkaat ajatukset olivat yhä harvinaiset kuin valkoiset korpit, itse
Versaillesin hovissa — saati sitten Mujkólla.